Giselle on nuori neito, joka kokee huumaavan rakkauden, mutta joutuu rakkaudessaan petetyksi ja kuolee. Kun baletin päähenkilö menehtyy jo teoksen puolessa välissä, voi teoksen ensi kertaa kokeva joutua hämmennyksen valtaan. Baletin aiemmin nähnyt voi häntä lohduttaa kertomalla, että paljon on vielä edessäpäin. Ihmeelliset tapahtumat ovat mahdollisia: onhan kyse romanttisen baletin keskeisestä teoksesta, joka lähes 200 vuotta kantaesityksensä jälkeen yhä edelleen koskettaa katsojiaan.

Lukuisat koreografit ovat Gisellen vuonna 1841 tapahtuneen kantaesityksen jälkeen luoneet teoksesta oman näkemyksensä, pohjaten sen enemmän tai vähemmän alkuperäiseen tarinaan ja koreografiaan.

Suomen kansallisbaletilla teos on ollut ohjelmistossa eri versioina jo vuodesta 1929.
Nyt tästä romanttisen baletin helmestä on luonut oman näkemyksensä Kansallisbaletin taiteellinen johtaja Javier Torres. Teos pohjautuu niin kutsuttuun alkuperäiseen koreografiaan, jonka ovat luoneet Jules Perrot, Jean Coralli ja Marius Petipa. Baletin musiikin on säveltänyt Adolphe Adam. Nyt nähtävän version lavastuksen on suunnitellut Annukka Pykäläinen, puvut Erika Turunen ja valaistuksen Heikki Paasonen.

Gisellen tarinan keskiössä ovat rakkaus, petos, kuolema ja anteeksianto. Torres on halunnut luoda teoksen, joka olisi merkityksellinen ja läheisempi aikamme katsojalle ja on siksi muun muassa siirtänyt tapahtumat lähemmäksi omaa aikaamme, 1950-luvun eteläitalialaiseen kaupunkiin. Alkuperäisen baletin tapahtumat sijoittuivat saksalaiseen kylään keskiajalla. Torres perustelee valintaansa muun muassa sillä, että 1950-luvulla naisten vaatteiden siluetti muistutti pitkälti romantiikan ajan balettiasua, jossa on niukka yläosa ja laaja ja pitkä helma.

Giselle-baletti on Pariisin kantaesityksensä jälkeen saanut vuosien varrella lukuisia erilaisia kerrostumia. Alkuperäistä Jules Perrot’n ja Jean Corallin koreografiaa muokkasi myöhemmin klassisen baletin keskeinen vaikuttaja, ranskalainen Marius Petipa, jonka jäljiltä Giselle on jatkanut elämäänsä, mutta muuntautunut vuosien varrella enemmän tai vähemmän. Varhaisesta ensi-illasta ei ole kuvallisia dokumentteja kuin piirroskuvien ja litografioiden muodossa. Itse koreografia on siirtynyt koreografi- ja tanssijasukupolvelta toiselle, sillä sitä ei ole taltioitu tanssikirjoituksella toisin kuin teoksen musiikki, joka on säilynyt partituuriin kirjoitettuina nuotteina.

Teos on vuosien aikana kokenut monia muutoksia. Suurimpana syynä tähän on ollut tanssijoiden fysiikassa ja tekniikassa tapahtuneet merkittävät muutokset. Nykytanssija on fyysisempi, atleettisempi ja samaan aikaan sirompi kuin 1800-luvun tanssija. Myös tanssijoiden tekniikka on kehittynyt, kuten esimerkiksi ballerinojen varvastyöskentely. Itse varvastossutkin ovat tänä päivänä kovin erilaiset kuin 1800-luvulla. Tuolloin ne olivat pehmeät satiinitossut, joilla ei olisi voinut toteuttaa kaikkein vaativimpia teknisiä liikkeitä. Juuri romantiikan aikana keksittiin varvastossut, ja Giselle onkin yksi ensimmäisistä baleteista, joissa ballerinat tanssivat varpaillaan. Varpaille nousu oli välttämätöntä, sillä romanttisissa baleteissa tavoiteltiin henkevyyttä ja keveyttä, ja naishahmot olivat usein keijuja tai henkiolentoja.

Romantiikan ajan baleteissa oli myös paljon commedia dell’artelta vaikutteita saaneita pitkiä miimisiä kohtauksia, joissa tarinaa kerrottiin kasvojen ilmeiden, vartalon ja käsivarsien liikkeillä. Nämä staattiset kohtaukset vuorottelivat tanssikohtauksien kanssa. On kerrottu, että vuoden 1841 Gisellessä olisi ollut 54 minuuttia miimisiä kohtauksia ja 60 minuuttia tanssia. Tämä on epäilemättä osin legendaa, mutta näyteltyjä kohtauksia on varmasti ollut alkuperäisessä koreografiassa paljon. Muiden nykykoreografien tavoin myös Torres on jättänyt miimiset kohtaukset pois, ja näin kaikki tapahtumat kerrotaan tanssin, musiikin ja visuaalisuuden keinoin.

Gisellessä yhdistyvät romantiikan ajalle tyypillinen tavallisten ihmisten elämän esittely sekä yliluonnollisen maailman kuvaus. Myös hulluuskohtaukset olivat tyypillisiä tuon aikakauden oopperoille, baleteille ja näytelmille. On kerrottu, että tuolloin vallitsi varsinainen hulluuskohtausepidemia. Kuuluisia tuon tyylin edustajia ovat muun muassa Vicenzo Bellinin ooppera Puritaanit ja Gaetano Donizettin ooppera Lucia di Lammermoor.
Gisellen hulluuskohtaus päättää baletin viimeisen näytöksen, ja hän käy sen aikana läpi lyhyen rakkautensa kauneimpia hetkiä. Rakkausteema soi myös musiikissa.

Baletin tarina pohjautuu Heinrich Heinen eräässä teoksessaan kertomaan slaavilaiseen tarinaan oudoista hengistä, joita kutsuttiin wileiksi. Nämä hahmot ovat ennen häitään kuolleiden rakkaudessa petettyjen nuorten naisten henkiä, jotka nousevat keskiyön tullessa haudoistaan ja tanssittavat nuoria miehiä kuolemaan. Näin he kostavat elämässään kokemansa vääryydet.

Gisellen syntyyn vaikutti alun perin pitkälti se, että Pariisin oopperan baletissa oli tuolloin loistava ballerina Carlotta Grisi, ja hänelle oli saatava arvoisensa baletti. Teoksen koreografiksi valittiin ajan merkittävä koreografi ja tanssija Jules Perrot. Korviaan myöten tanssijattareen rakastuneen Perrot’n oli tarkoitus naida Grisi ensi-illan jälkeen, mutta avioliitto ei koskaan toteutunut. Teoksen libretisti nimittäin rakastui myös ballerinaan, ja niin koreografi sai lähteä. Jo lähes valmiin baletin saattoi loppuun Pariisin oopperan silloinen balettimestari Jean Coralli.

Koreografian tavoin myös Adolphe Adamin musiikki on kokenut vuosien varrella monia muutoksia. Kohtauksia on leikattu ja siirretty eri paikkoihin kulloisenkin koreografin toiveiden pohjalta. Mukaan on myös liitetty materiaalia muilta säveltäjiltä. Tämä oli tyypillistä 1800-luvun baleteille, kun haluttiin luoda kohtauksia tietyille ballerinoille. Yhtenä esimerkkinä näistä muiden säveltäjien musiikeista on ensimmäisen näytöksen niin kutsuttu maalais-pas de deux, jonka musiikin sävelsi Friedrich Burgmüller. Kohtaus lisättiin Adamin musiikkiin oopperan vaikutusvaltaisen rahoittajan toiveesta, joka toivoi rakastamalleen ballerinalle myös roolia baletissa.

Adam käytti sävellyksessään johtomotiiveja, 28 vuotta ennen oopperasäveltäjä Richard Wagneria. Johtomotiivien tarkoituksena oli alleviivata dramaturgisesti tiettyjä käännekohtia, mutta myös yhdistää teemojen kautta ensimmäinen ja toinen näytös toisiinsa. Motiivit viittaavat toistuessaan myös baletin eri henkilöihin.

Nyt esitettävän baletin musiikin on Torresin toiveiden pohjalta sovittanut esitykset johtava kapellimestari Gavin Sutherland. Hänellä on ollut käytössään kopio baletin alkuperäisestä partituurista, jota säilytetään Ranskan kansalliskirjastossa. Mukaan on liitetty musiikkia, jota ei ole kuultu aiemmissa Suomen versioissa, osia on järjestelty uudelleen, ja jotain on poistettu. Sutherland on myös liittänyt mukaan salaperäistä uutta musiikkia, joka tukee Torresin kertomaa tarinaa ensimmäisen näytöksen loppupuolella, kun mielenterveysongelmista kärsivä rakkaudessaan pettynyt Giselle menettää järkensä.

Ensimmäisen näytöksen tapahtumat sijoittuvat eteläitalialaisen kaupungin keskusaukiolle. Vaikutusvaltaisen liikemiehen poika Alberto on pukeutunut tavallisen kylänmiehen asuun ja kosiskelee Giselleä, joka työskentelee äitinsä Stellan kahvilassa tarjoilijana. Myös kahvilan kokki Ilario on rakastunut Giselleen ja epäilee alusta alkaen Alberton henkilöllisyyttä. Mustasukkainen mies ottaa tehtäväkseen selvittää kaupunkiin sattumalta ilmestyneen salaperäisen nuorukaisen taustan. Juuri Ilario on se primus motor, jonka avulla totuus paljastuu Gisellelle. Kirsikkafestivaalin juhlinnan ollessa ylimmillään Ilario paljastaa Alberton taustan. Kaupunkiin on saapunut aiemmin rikkaiden ihmisten seurue, mukanaan myös Alberton morsian, Batilde, rikkaan Il Ducan tytär. Totuuden paljastuttua Gisellelle hän menettää järkensä, mutta rauhoituttuaan yrittää vielä kerran syleillä rakastettuaan. Silloin mustasukkainen Ilario ampuu häntä Alberton aseella.

Baletin toinen näytös sijoittuu salaperäiseen maailmaan tai kaupungin alle, mahdollisesti sen katakombeihin. On keskiyö. Unenomaisessa maisemassa vaeltavat wilit, kuolleiden neitojen henget, jotka vaanivat surunsa murtamina miehiä. Stella ja hänen rakastajansa Il Duca surevat tytärtään Giselleä. He pakenevat paikalta kuullessaan salaperäisiä ääniä. Pakomatkalla oleva Ilario saapuu paikalle, mutta hänkin pelästyy outoja ääniä. Wilit saapuvat johtajansa Mirthan johdolla, kutsuvat wiliksi muuttuneen Gisellen paikalle ja katoavat.

Alberto saapuu paikalle ja kohtaa Gisellen. Rakastavaiset tanssivat yhdessä aamunkoittoon saakka, ja Gisellen rakkaus sekä anteeksianto pelastavat Alberton. Ilario onnistuu pakenemaan wileiltä, mutta hänet on puolestaan tuomittu elämään surussa julman tekonsa seurauksena. Alberto pelastuu ja Gisellen hahmo häipyy pimeyteen.

Giselle kuuluu Javier Torresin lempibalettien joukkoon. Hän on omassa näkemyksessään luonut ensimmäisen näytöksen koreografian kokonaan uudelleen, mutta pitäytyy toisessa näytöksessä pitkälti alkuperäisessä koreografiassa. Myös ensimmäisessä näytöksessä baletin ennestään tunteva tunnistaa tiettyjä ikonisia liikkeitä niin Gisellen kuin Alberton variaatioissa.

Sen lisäksi, että Torres on siirtänyt tapahtumat eri maahan ja aikakauteen kuin alkuperäisessä baletissa, hän on tehnyt merkittäviä muutoksia itse tarinaan ja henkilögalleriaan. Hänen Gisellensä on voimaantunut nainen, joka osaa pitää puoliaan miehisessä maailmassa. Äitinsä kahvilassa työskennellessään hän on tottunut kohtaamaan miesten huomion ja osaa puolustaa itseään. Hän ei ole vain viaton miehisen katseen objekti vaan oman elämänsä aktiivinen toimija. Mutta rakastuessaan hänkin on vain ihminen, joka luottaa toisen ihmisen vilpittömyyteen. Perinteisessä tarinassa Giselle ei vain menetä järkeään vaan hänen heikko sydämensä ei kestä petosta ja hän kuolee. Torres on halunnut muuttaa ensimmäisen näytöksen lopun niin, että Giselle kuolee mustasukkaisen miehen ampumaan luotiin.

Myös Gisellen äiti on kokenut muodonmuutoksen. Stella ei ole taikauskoinen vanhoihin taruihin uskova harras kristitty, kuten alkuperäisen tarinan Bertha, vaan Gisellen yksinhuoltaja ja salatussa suhteessa varakkaan Il Ducan kanssa. Torres on näin säilyttänyt tarinassaan tämän kahden eri yhteiskuntaluokan välisen ristiriidan. Il Ducan laillinen tytär Batilde on kaiken lisäksi Alberton morsian ja samalla Gisellen sisarpuoli.

Torres on myös tuonut syvyyttä ja sävyjä Alberton rooliin. Hänen näkemyksessään kyse ei ole vain seikkailunhaluisesta nuorukaisesta, joka liian myöhään huomaa kevytmielisen flirttailun kasvaneenkin aidoksi rakkaudeksi. Torresin Alberto kasvaa tietoisuuteen todellisuuden ja omien ihanteidensa ristiriidasta. Aristokraattisen perheen jälkeläinen ei voi ottaa puolisokseen eri yhteiskuntaluokan edustajaa.

Dramaturgian lisäksi ensimmäinen näytös on kokenut monella tavalla muodonmuutoksen. Torres on luonut vaativaa uutta koreografiaa koko balettiryhmälle ja aiemmista baletin versioista poiketen enemmän myös miestanssijoille. Hänen liikekielensä on äärimmäisen nopeaa ja teknisesti haastavaa.

Tässä versiossa pääsemme seuraamaan kaupunkilaisten elämää sen keskustorin äärellä. Kirsikkafestivaaliin valmistaudutaan koko kaupungin voimin ja tanssinsa esittävät niin aikuiset, nuoret kuin lapsetkin. Stellan kahvilan kulmalla miehet pelaavat shakkia, kaiken näkevä vanha rouva istuu taustalla ja tarkkailee tapahtumia, nuori äiti etsii huolissaan kadonnutta lastaan. Nuoret flirttailevat keskenään.

Näkymä on kovin toisenlainen kuin alkuperäisessä baletissa, jota nykyäänkin esitetään. Siinä kaikki kaupunkilaiset on puettu yhdenmukaisiin asuihin. He toimivat tanssien lomassa pääroolien esittäjien kauniina, mutta täysin yhteneväisenä kehyksenä. Nyt jokaisella tanssijalla on oma persoonansa ja tarinansa. Seuraamme aidon italialaisen kaupungin elämää. Tätä tukee myös Erika Turusen puvustus. Kaupunkilaisten puvuista näkyy, että ne ovat olleet jo pidempään alttiina voimakkaalle auringonvalolle, ja ne ovat haalistuneet eri pastellisävyihin. Sen sijaan kaupunkiin yöllisistä juhlista saapuneiden varakkaiden ihmisten värikylläiset puvut luovat käsityksen arvokkaista materiaaleista ja muodin viime virtauksista. On kuin 1950-luvun elokuvat ja valokuvat heräisivät eloon silmiemme edessä.

Toisen näytöksen wilien puvut noudattavat pitkälti perinteistä romantiikan ajan pitkää valkoista tyllihametta. Gisellen puvun helman päällimmäinen kangas on ohutta, utuisen kiiltävää kangasta, joka hengittää ja elää hänen liikkeidensä mukana tukien olennon ylimaallisuutta.

Annukka Pykäläisen lavastus ja Heikki Paasosen valaistus luovat ensimmäisen näytöksen realistisen aidon kaupunkikuvan kalkittuine seinäpintoineen ja tunnelmallisine illan hämyineen, sekä toisen näytöksen salaperäisen maailman. Gisellen hulluuskohtauksessa näyttämökuva alkaa muuttua silmiemme edessä, Giselle ikään kuin menettää otteensa tästä maailmasta, kun kaupungin seinät alkavat vähitellen nousta ylös. Hän tarrautuu kiinni kiveen, jonka päällä Alberto on vannonut hänelle rakkauttaan – saman kiven onkaloon mies on aiemmin piilottanut aseensa, joka paljastaa myöhemmin hänen henkilöllisyytensä. Tuo kivi muistuttaa Giselleä niin rakkaudesta kuin petoksesta ja edustaa työryhmän mukaan pysäytettyä aikaa, hetkeä, jolloin Gisellen sielu pysähtyy välitilaan, wilien valtakuntaan. Toisen näytöksen surrealistisessa maailmassa kivi ikään kuin korvaa baletin toisen näytöksen ikonisen kuutamon.

Torresin näkemyksessä wilit eivät ole kostoa janoavia hengettäriä, vaan surun täyttämiä henkiolentoja. Tämä välittyy myös heidän liikkeistään: vaikka itse koreografia pohjautuu pitkälti alkuperäiseen, ovat liikkeet laadultaan totuttua pehmeämpiä kuvaten näin paremmin heidän mielentilaansa. Nämä olennot eivät tapa kohtaamiaan nuorukaisia vaan loukkaavat ja tuhoavat surunsa voimalla.

Vaikka Giselle-baletissa on lukuisia vaikuttavia ryhmäkohtauksia, trioja, duettoja ja sooloja, on teos kuitenkin nimiroolin esittäjänsä kannattelema. Tanssijattaren on kyettävä ilmaisemaan aluksi rakkauden huumassa olevaa nuorta neitoa sekä pettyneen naisen ääretöntä tuskaa ja toisaalta muuttumaan toisen näytöksen henkiolennoksi. Gisellen variaatiot kuvastavat hänen sulokkuuttaan ja vilpittömyyttään. Ne esittelevät myös ballerinan lahjakkuutta ja taitoa jakaa kehonsa ikään kuin kahteen osaan: toisaalta on kevyt ylävartalo höyhenenkevyesti liikkuvine käsivarsineen, toisaalta vahvat jalat ja taidokas tekniikka. Liikkeissä on myös paljon nopeita jalkaterien liikkeitä.

Albertolla on perinteisissäkin versioissa ollut haastavia variaatioita suurine hyppyineen ja kauniita kaksintansseja Gisellen kanssa, mutta Torres on luonut hänelle entistäkin haastavampaa tanssittavaa. Alberton roolin tulkinta on myös haastava: hänhän on petturi, mutta kuitenkin me katsojat tunnemme häntä kohtaan sympatiaa, ehkä annamme hänelle anteeksi Gisellen tavoin.

Batilden rooli on perinteisissä versioissa ollut niin kutsuttu kävelyrooli, upeassa asussa keskelle tapahtumia saapuva ylhäisön edustaja. Torresin Batilde saa rikkaiden ystäviensä kanssa teknisesti haastavia tanssinumeroita, joissa soi muun muassa perinteisen maalais-pas de deuxn musiikki. Omassa variaatiossaan Batilde ei koko tanssinsa aikana laskeudu kertaakaan varpailtaan. Tanssi kuvastaa hyvin tämän kevytmielistä luonnetta ja huoletonta elämää.

Myös Ilarion esittäjä pääsee esittelemään teknisiä taitojaan ensimmäisen ja toisen näytöksen variaatioissaan. Wilien johtajan, Mirthan esittäjältä vaaditaan valtavia voimia. Monet ballerinat ovat verranneet hänen variaatioitaan miesten sooloihin. Hänellä on paljon isoja hyppyjä ja tasapainoja kuten Gisellellä, jonka hypyt ovat luonteeltaan erilaisia kuin Mirthalla. Gisellellä ne kuvastavat henkevyyttä ja keveyttä, Mirtha hallitsee puolestaan koko tilaa vahvoilla liikkeillään.

Wilien ryhmä on myös erittäin merkittävässä roolissa. Toisen näytöksen näyttävät ryhmäkohtaukset luovat taianomaisen tunnelman, kun hääpukuihinsa pukeutuneet hengettäret tanssivat aristokraattisesti ja täysin yhtä aikaa usvaisessa maisemassa. Ryhmä liikkuu useimmiten erilaisissa geometrisissä kuvioissa, joissa taikapiirit ja voimasta kertovat diagonaalit toistuvat.

Gisellessä yhdistyvät todellisuus ja fantasia, ja se koskettaa niin tarinallaan kuin tanssillaan. Baletti kertoo rakkaudesta, luokkaeroista, petoksesta, katumuksesta ja anteeksiannosta. Kuten Romeossa ja Juliassa, myös tässä tarinassa on kyse siitä, että yhteiskunnan keinotekoiset esteet erottavat rakastavaiset.

Giselle kuolee rakkauden vuoksi, mutta hän palaa hengen hahmossa pelastamaan miehen, joka hänet petti. Hänen anteeksiantonsa on äärimmäinen rakkaudenosoitus.