Kaksi nälkäistä lasta eksyy metsään ja löytää piparkakkutalon, jossa vaanii lapsia syövä noita. Hannu ja Kerttu on yksi tunnetuimmista Grimmin saduista.

Satujenkerronnasta on kautta aikojen etsitty viihdykettä ja jännitystä, mutta niiden avulla on myös käsitelty vaikeita asioita. Piparkakkutalon noidan kaltaiset ihmissyöjähirviöt toistuvat lukuisissa saduissa. Pelko ihmisten, erityisesti lasten syömisestä oli yhteydessä äärimmäisiin nälänhätiin.

Hannu ja Kerttu -satu käsittelee juuri nälkää ja puutetta. Perheessä ruoka ei riitä kaikille, joten lapset hylätään metsään. Siellä he näkevät herkuista rakennetun mökin. Ruoka, johon ei saa koskea, on monissa myyteissä toistuva aihe. Nälkää näkevien lasten on mahdoton hillitä itseään, ja he lankeavat noidan ansaan.

Kielitieteilijät Jacob ja Wilhelm Grimm keräsivät kansansatuja ympäri Saksaa. Heidän satukokoelmansa ilmestyi vuonna 1812. Kirjaan he olivat muokanneet lukuisista eri satuversioista omat tulkintansa. Samalla he heijastelivat satuihin omaa aikaansa: mukaan tuli opettavaisuutta, joka alkuperäisessä sadunkerronnassa ei välttämättä ollut yhtä tärkeää.

Hannussa ja Kertussa varoittava viesti oli tarkoitettu vanhemmille: lapsista on pidettävä huolta, tai pahat ihmiset saavat heidät pauloihinsa. Sadussa lapset hylkää nimenomaan äiti, joissain versioissa äitipuoli – eli mukana on tuttu pahan äitipuolen arkkityyppi. Oopperassa tarina on vähemmän rankka. Vanhemmat ovat epätäydellisiä, mutta rakastavat lapsiaan ja tarkoittavat hyvää.

Miten Hannu ja Kerttu -sadun pohjalta sitten syntyi yksi kaikkein suosituimmista saksankielisistä oopperoista?

Tarina lähtee liikkeelle kölniläisestä lääkärinrouvasta nimeltä Adelheid Humperdinck Wette, joka oli folkloristiikasta kiinnostunut kirjailija. Hänellä oli myös tapana kirjoittaa näytelmiä lapsilleen, ja vuonna 1890 hän muokkasi Hannu ja Kerttu -sadusta nukketeatterinäytelmän lastensa esitettäväksi.

Adelheidin veli Engelbert Humperdinck oli säveltäjä. Hän oli Italian-matkallaan onnistunut saamaan audienssin itseltään Richard Wagnerilta ja päässyt puoleksitoista vuodeksi tämän assistentiksi. Adelheid pyysi veljeään säveltämään hieman musiikkia perheensä Hannu ja Kerttu -esitystä varten. Sisarusten yhteisestä projektista kehkeytyi muutaman vuoden kuluttua kansainvälinen oopperasensaatio. Vuosisadan vaihteessa Hannu ja Kerttu oli yksi Euroopan eniten esitetyistä oopperoista ja harvoja saksalaisia oopperoita, jotka tuona aikana onnistuivat puskemaan esiin Wagnerin jättimäisestä varjosta.

Richard Wagner oli 1800-luvun vaikutusvaltaisin taiteilija, ikoni jota palvottiin ja vihattiin yli taide- ja valtiorajojen. Engelbert Humperdinck oli yksi monista taiteilijoista, jotka lumoutuivat Wagnerista ja joutuivat sitten kipuilemaan tämän perinnön kanssa. Wagnerin viimeinen teos Parsifal ajoi Humperdinckin luovaan jääkauteen, joka kesti melkein kymmenen vuotta.

Umpikujan purkamiseen löytyi ratkaisu perhepiiristä. Engelbert innostui siskonsa Adelheidin muokkaamasta Hannun ja Kertun versiosta niin paljon, että ryhtyi pian laatimaan siitä kokonaista täyspitkää oopperaa. Siinä hän yhdisteli Wagner-vaikutteiseen sävelkieleen kansanlaulujen ja kodikkaiden laulunäytelmien piirteitä. Synteesi oli omintakeinen ja herätti kummastustakin. Kantaesitys järjestyi kuitenkin Weimarin hoviteatteriin joulukuulle 1893.

Hannu ja Kerttu oli välitön menestys, ja se oli muutamassa kuukaudessa kymmenien oopperatalojen ohjelmistossa. Se, että tunnelma oli herttainen ja päähenkilöt lapsia, vaikkakin toki aikuisten laulamina, ei tehnyt oopperasta aikalaisten silmissä lainkaan vähäpätöistä. Päinvastoin, Hannu ja Kerttu oli merkkitapaus, jonka nähtiin avaavan uuden luvun saksalaisessa oopperasäveltämisessä.

Satuoopperoita oli saksankielisissä maissa sävelletty jo pitkään, mutta Hannu ja Kerttu yhdisti leppoisuuden ja maagisuuden tavalla, joka koettiin ainutlaatuisena. Ehkä yleisö oli vähitellen väsynyt oopperoiden elämää suurempiin, ylimaallisiin kuohuihin ja kaipasi jotakin ihmisenkokoisempaa.

Wagner nimitti Parsifaliaan mahtipontiseen tapaansa ”näyttämönpyhitys-juhlanäytännöksi”, mutta Humperdinck heitti kieli poskella, että Hannu ja Kerttu on ”lastenhuoneenpyhitysjuhlanäytäntö.”

Oliko kyseessä siis lastenooppera? Ei, ensisijaisena kohderyhmänä olivat aikuiset. 1800-luvun taideteoksissa lapsia oli useinkin henkilöhahmoina, sillä he symboloivat viattomuutta ja tulevaisuudenuskoa.

Ja toki lapsi- ja aikuisyleisön välinen raja oli tuohon aikaan paljon vähemmän jyrkkä kuin nykyään. Vauraissa kodeissa harrastettiin teatteria, ja aivan varmasti lapsia otettiin mukaan oopperaan.

Hannu ja Kerttu oli silti jotakin uudenlaista. Voisi sanoa, että se oli ensimmäinen tietoisesti koko perheelle markkinoitu ooppera. Hannun ja Kertun kantaesitys ajoitettiin jouluaaton aattoon. Esitys alkoi tavallista aikaisemmin, ja julisteessa oli poikkeuksellinen maininta: ”Liput alennushintaan niin aikuisille kuin lapsillekin.” Tavallista edullisemmilla lipuilla sekä erikseen lapset mainitsemalla houkuteltiin siis koko perhettä juhlistamaan joulua satuoopperalla.

Ennen kaikkea Hannusta ja Kertusta tuli hitti, koska sen musiikki on yksinkertaisesti upeaa. Humperdinck oli taitava orkesterinkäsittelijä, joka osasi sitoa yhteen vastakkaisilta tuntuvia elementtejä. Mukana on lastenlaulumaisia melodioita sekä olemassa olevia saksalaisia kansanlaulusävelmiä. Pinnan alla jyllää eeppinen saturomantiikka.

Oopperaa rytmittävät jännittävät orkesterivälisoitot. Tunnelma on kutkuttavan satumainen, kun lapset harhailevat metsässä ja kohtaavat nukkumatin ja kastekeijun. Nämä hyvät olennot olivat Adelheid Wetten tarinaan tekemiä lisäyksiä ja toimivat vastapainona noidalle.

Noidan roolia kuulee sekä mezzosopraanojen että tenoreiden laulamana. Tällä kertaa sen tulkitsee tenori. Korkeat tenorit lauloivat hassunkurisia yliluonnollisia hahmoja jo ranskalaisissa barokkioopperoissakin. Noita ei siis ole niinkään kauhuolento, vaan humoristinen.

Lasten metsässä näkemä uni on kuin pieni sinfoninen runoelma. Esitysohjeiden mukaan he uneksivat tikapuilla kiipeilevistä suojelusenkeleistä, mutta tässä versiossa uni on hieman toisenlainen. Tässä onkin oopperataiteen hienous: uusissa esityksissä klassikoihin voi aina avata uusia näkökulmia. Tämä versio painottaa sadun pohjalla olevaa nälän tematiikkaa hulvattomalla ja hauskan vinksahtaneella tavalla.

Auli Särkiö-Pitkänen