Sydämellisesti tervetuloa teosesittelyn pariin.
Koreografi Christian Spuck loi oman näkemyksensä Giuseppe Verdin vaikuttavaan Messa da Requiemiin vuonna 2016 silloin johtamalleen Zürichin baletille. Sen jälkeen teos on liitetty Hollannin kansallisbaletin sekä Berliinin valtionoopperan baletin ohjelmistoihin. Se on saanut ylistävän vastaanoton myös Zürichin baletin vierailulla Adelaiden festivaalilla. Tällä hetkellä neuvottelut ovat käynnissä teoksen liittämisestä myös muiden kansainvälisten balettiryhmien ohjelmistoon. Onkin hienoa, että Kansallisbaletti voi nyt liittää tämän kiitetyn teoksen omaan ohjelmistoonsa.
Vaikka Verdi sävelsi teoksensa katolisen liturgian latinankieliseen tekstiin, oli hänen tavoitteenaan enneminkin luoda jotain syvästi yleisinhimillistä koettuaan omassa elämässään useita tragedioita. Suru kun oli tullut säveltäjälle tutuksi jo nuorena, kun hän kolmen vuoden sisällä menetti sekä ensimmäisen vaimonsa että kaksi lastaan. Verdin tavoin Spuckia ei niinkään kiinnosta tekstin uskonnollinen tulkinta. Hänen näkemyksensä keskipisteessä ovat ihmiset, jotka haavoittuvaisuudessaan ja avuttomuudessaan etsivät lohdutusta.
Kyse on mittavan luokan kokonaistaideteoksesta, onhan siinä tanssijoiden lisäksi suuri sinfoniaorkesteri, neljä laulusolistia sekä kaksi kuoroa. Kaiken kaikkiaan näyttämöllä ja orkesterimontussa olevien esiintyjien määrä on 220. Kansallisoopperan kuoron laulajien lisäksi mukana on Helsingin filharmonisen kuoron laulajat. Kansallisoopperan orkesterin musiikinjohdossa vuorottelevat Hannu Lintu ja Dima Slobodeniuk.
Vaikka koreografi Spuck on korostanut teoksensa abstraktia luonnetta, herättää se väistämättä katsojassaan – tai ainakin minussa – halun tulkita sen vahvan tunnepitoisia kohtauksia. Vaikka teoksella ei ole juonta eikä se kerro mitään tarinaa, sen kuvasto ja sen herättämät tunteet herkistävät lukemaan sitä, kukin katsoja omasta elämänkokemuksestaan ammentaen. Voiko ihminen näyttämöllä olla abstrakti? Saati, kun ihmisiä on enemmän kuin yksi? Heidän välilleen syntyy väistämättä erilaisia suhteita ja jännitteitä.
Kun tämän teosesittelyn aikana saatan mainita joitain teoksen minussa herättämiä ajatuksia, ovat ne vain minun henkilökohtaisia tulkintojani, ja joku toinen voi nähdä ne täysin toisin.
Requiemit eli sielunmessutovat alun perin olleet osa roomalaiskatolista hautajaisliturgiaa, joita laulettiin gregoriaanisin kirkkosävelin. Renessanssin, barokin ja klassismin aikana oli tapana tilata merkkihenkilön kuoltua säveltäjiltä erityistä musiikkia hautajaisliturgiaa varten. Nämä ensimmäiset requiemit olivat puhtaasti liturgista musiikkia ja niitä esitettiin ainoastaan hautajaisten yhteydessä. Vähitellen requiem muuttui hautajaistilannemusiikista jonkun henkilön muistolle sävelletyksi musiikiksi. Wolfgang Amadeus Mozartin Requiem 1790-luvun alkupuolelta oli ensimmäisiä tilaustöitä, jolloin se ei enää ollut hautajaismusiikkia vaan musiikkia, joka esitettiin tietyn henkilön muistolle.
Verdin Requiem sai ensiesityksensä Milanossa vuonna 1874 ja hän sävelsi sen kirjailija ja runoilija Alessandro Manzonin muistolle. Pian ensiesityksensä jälkeen teosta esitettiin myös Pariisin, Wienin ja Lontoon konserttisaleissa. Näin teos irtaantui kirkollisesta yhteydestään ja muuttui konserttimusiikiksi. Jo aikalaiset kuvailivat Verdin teosta ”henkiseksi oopperaksi”.
Kun requiem näin muuttui omaksi varteenotettavaksi taiteenlajikseen, alkoivat säveltäjät käsitellä teoksen rakennetta vapaammin. Kaikissa requiem-sävellyksissä ei ole esimerkiksi Dies irae eli Tuomion päivä -osaa.
Requiem-sävellyksiä on olemassa reilut parituhatta ja niistä useimmat ovat renessanssimusiikkia eli puhdasta kuoromusiikkia, jota esitetään harvemmin. Merkittävimpiä requiem-teoksia ovat Verdin lisäksi säveltäneet mm. aiemmin mainittu Mozart, Gabriel Fauré ja Benjamin Britten. Suomalaisista säveltäjistä voisi mainita Joonas Kokkosen. Konserttilavallakin requiemeja esitetään useimmiten juhlapyhien yhteydessä eli ne eivät kuulu perinteiseen konserttiohjelmistoon.
Verdin Requiemista on sanottu, että se on hänen paras oopperansa, joten se on varsin kaukana uskonnollisesta yhteydestä tekstistään huolimatta. Teos kertoo kuoleman väistämättömyydestä ja ihmisen pelosta sekä halusta pelastua.
Kuten kapellimestari Hannu Lintu toteaa, teos puhuttelee kaikkina aikoina. Se on valtavan dramaattinen teos, joka jopa järkytti aikalaiskuulijoita. Verdin kaikki sävellykset kuulostavat oopperalta ja sanojen herättämät tunteet merkitsivät hänelle paljon. Requiemissa on paljon tunteita, jotka saavat liikkeen kautta vielä uuden merkityksen.
Verdin Requiemia kritisoitiin syntyaikanaan siitä, että siinä kiinnitetään liikaa huomiota esiintyjiin. Se on totta. Linnun mukaan teoksen esittämistä varten tarvitaan maailmanluokan solistikvartetti, suurenmoinen kuoro, joka pystyy laulamaan kahdeksanäänistä nopeaa satsia, virtuoosimainen ja voimakas orkesteri sekä kapellimestari, joka pitää kokonaisuuden hallinnassaan. Kuten Lintu niin hyvin määrittelee, Verdin teos on kaukana uskonnollisen musiikin ytimestä, jonka fokuksessa on uskonto ja jumala. Nyt kyseessä on uskonnollinen sävellys, jonka ytimessä on esityskoneisto.
Kuten Verdin oopperat, käsittelee myös Requiem ihmisten tunteita: surua, sääliä, luopumista ja pelkoa. Requiemissa hän käsittelee näitä tosin paljon suoremmin kuin oopperoissa, joissa nämä tunteet on sisällytetty teosten tapahtumiin. Verdi oli 61-vuotias kypsä säveltäjä teoksen ensiesityksen aikaan. Sitä seurasivat vielä myöhäiskauden oopperat Otello sekä Falstaff.
Verdin Requiemista on tehty useita oopperanomaisia toteutuksia, joissa kuoro ja solistit ovat olleet yhdessä visuaalisessa tilassa ja liikkuneet ohjaajan toivomalla tavalla. Christian Spuck on kuitenkin ensimmäinen koreografi, joka on tuonut teokseen kokonaan uuden ulottuvuuden tanssijoiden kautta.
Verdin sävellyksessä on seitsemän osaa. Spuck luo niiden päälle ja rinnalle uuden tason, yhteensä 16 saumattomasti toisiinsa liittyvää kuvaelmaa. Koreografin lähtökohtana on ollut musiikki, ja teoksesta välittyy hänen nöyryytensä ja kunnioituksensa musiikkia kohtaan. Spuckin näkemys välittää kuolemaan liittämiämme universaaleja tunteita kuten pelko, kauhu, viha, eron synnyttämä tuska ja toive vapahduksesta.
Eteemme piirtyy tyhjä tila. Lattia on peittynyt mustaan lumenkaltaiseen materiaan. Näyttämöä rajaavat harmaat seinät, jotka tuovat mieleen huonosti pyyhityn liitutaulun. Ehkä se kuvaa sitä kuinka me kirjoitamme kukin omaa ja samalla yhteistä tarinaamme elämän suurelle taululle; ehkä se kertoo elämän ohimenevyydestä. Jotain kirjoitetaan, mutta pyyhitään sen jälkeen nopeasti pois, ja seuraavat sukupolvet kirjoittavat taas omat tarinansa. Spuck kertoo saaneensa inspiraation seinään Jerusalemin Itkumuurista.
Teos on kuin silmiemme edessä yhä uusia muotoja hakeva maalaus tai taulu, jolle piirtyvät ihmisten kärsimykset, epäilyt, suru, voima ja herkkyys. Siinä on sooloja, duettoja, trioja, kvartettoja ja suuria ryhmäkohtauksia.
Joskus musiikki luo tilan, jossa tanssijat liikkuvat – välillä taas tanssijat luovat liikkuvina patsaina kehykset musiikille ja laululle. Nämä kaksi tasoa tulevat harvoin suoraan kosketukseen toistensa kanssa, mutta tanssijat ja laulajat ovat samassa tilassa, huomioivat toisensa ja luovat toisiinsa katseita. Spuck liikuttaa kuoroa tehokkaasti: ei liikaa, mutta sopivasti, niin että laulajien päätehtävä on käyttää heidän omaa instrumenttiaan. Hän sijoittelee kuoron ja tanssijat monin eri tavoin tilaan luoden jatkuvasti vaihtuvia kuvia. Yksi monista vavahduttavista hetkistä on, kun yli satapäinen kuoro heristää nyrkkejään kohtalolle Dies irae -osassa. Vaikuttavuudessaan omaa luokkaansa ovat myös kohtaukset, joissa koko ihmisjoukko, laulajat ja tanssijat liikkuvat yhdessä hyökyaallon tavoin. Teos on täynnä vastakohtia ja vaikuttavia ovat myös osat, joissa vain muutama tanssija ja laulusolisti täyttävät näyttämön koskettavan kauniilla taiteellaan.
Christian Spuck kuuli Verdin Requiemin ensimmäistä kertaa 16-vuotiaana radiosta. Musiikki teki häneen niin väkevän vaikutuksen, että hän nauhoitti sen kasettisoittimelleen ja kuunteli sitä yhä uudelleen. Hän kertoo, että vaikka hän ei ymmärtänyt teoksen latinankielistä tekstiä, hän tunsi sen musiikin haluavan kertoa hänelle jotain.
Spuck toteaa itsekin ihmetelleensä Requiemin luomisprosessin aikana, millaisen tehtävän on itselleen antanut ryhtyessään työstämään teosta, joka on itsessään niin kaunis ja täydellinen. Spuckin lähtökohtana ei ollut kertoa mitään tarinaa, jossa olisi henkilöhahmoja, vaan hän halusi luoda abstrakteja kuvia tai kohtauksia, joissa tanssijoiden ja laulajien fyysisyys välittäisivät Verdin musiikin vahvoja emootioita ja jotka saisivat yleisön löytämään yhä uusia näkökulmia musiikkiin. Spuck kertoo, kuinka kuvataiteessakin abstrakti taide kertoo hänelle aivan samalla tavalla tarinoita kuin naturalistinen taide. Samoin abstrakti baletti voi herättää yhtä monia tunteita kuin naturalistinen tarinabaletti. Kaikki näyttämölle tuotu taide kertoo jonkun tarinan. Se voi olla jo olemassa oleva tai aivan uusi tarina tai abstrakti ja kertoa tällöin esimerkiksi tilan ja ajan suhteesta. Sitä paitsi jo tanssiteoksen liikekieli, itse koreografia, on liikkeen abstraktio.
Spuckin näkemyksessä Messa da Requiem käsittelee yleisinhimillisiä teemoja eikä se ole koreografinen tulkinta tekstistä. Korostaakseen esityksen tunnustuksetonta luonnetta ja etäännyttääkseen teoksen sen uskonnollisesta taustasta on Spuck työryhmineen päättänyt olla käyttämättä tekstitystä esityksen aikana. Halukkaat voivat lukea Requiemin tekstin teoksen käsiohjelmasta, jossa se on julkaistu suomeksi ja latinaksi. Spuck toteaa, että Requiemin sanat ovat varsin julmia eivätkä kovinkaan inhimillisiä uhatessaan ihmistä kuolemanjälkeisellä helvetillä. Hänen mukaansa kyse on suuren luokan oratoriosta, joka käsittelee ihmiskuntaa ja sen suhdetta kuolemaan, mutta myös ihmisyyden keskeisiä kysymyksiä, kuten keitä me olemme, mistä tulemme, minne menemme. Pohtiessamme kuolevaisuutta joudumme kohdakkain itsemme kanssa. Ihmiskunta katsoo sisäänpäin kohdatessaan kuoleman. Spuckin mukaan aikansa kirkkoa kritisoinut Verdi sävelsi teoksen nimenomaan nuo teemat mielessään.
Christian Spuck varttui musikaalisessa perheessä ja sai jo lapsena sisarustensa kanssa mahdollisuuden opiskella musiikkia. Häntä kiinnostivat niin kuvataide kuin teatteri sekä lapsuudesta lähtien myös tanssi ja baletti, mutta tanssiin liittyvistä haaveistaan hän ei pitkään uskaltanut kertoa perheelleen. Spuck kävi jo lukioaikanaan balettitunneilla mutta vain harrastusmielessä. Balettituntien rinnalla hän esiintyi pienessä teatteriryhmässä. Nuorukainen kävi vanhemmiltaan salaa koetanssimassa sekä Kölnin että Frankfurtin tanssikorkeakouluissa, jotka molemmat olisivat ottaneet hänet oppilaakseen. Vanhemmat kuitenkin edellyttivät, että poika kirjoittaisi ylioppilaaksi ja suorittaisi sen jälkeen asevelvollisuutensa tai siviilipalveluksen. Spuck suoritti kaksivuotisen siviilipalveluksensa psykiatrisessa sairaalassa Frankfurtissa ja on myöhemmin ollut vanhemmilleen tuosta ratkaisusta vain kiitollinen, vaikka balettikoulutus näin lykkääntyikin vuosia ammattitanssijaksi valmistumisen kannalta. Sairaalassa työskennellessään hän oppi paljon ihmisyydestä ja kohtasi ihmisiä, jotka elivät valoisien ja tummien tunnelmien ja äärimmäisten tunteiden vaihtelevassa maailmassa. Tätä kokemusta hän on voinut myöhemmin hyödyntää koreografin työssään.
Spuckin vuodet Frankfurtissa osuivat samaan ajankohtaan, kun maailmankuuluisa koreografi William Forsythe loi Frankfurtin baletille uraauurtavia teoksiaan. Spuckiin Forsythen teokset tekivät suuren vaikutuksen. Hänen mielestään Forsythe on kuin kuvataiteilija, joka on ottanut taiteensa teemoiksi baletin ja tanssijan. Siviilipalveluksen jälkeen 21-vuotias Spuck pääsi Stuttgartin John Cranko -koulun oppilaaksi luokalle, jossa kaikki muut oppilaat olivat häntä paljon nuorempia. Valmistuttuaan hän ei kuitenkaan saanut kiinnitystä Stuttgartin balettiin, vaan elämä vei hänet Brysseliin Anne Teresa de Keersmaekerin ROSAS-nykytanssiryhmään. Näin hän sai kosketuksen täysin toisenlaiseen tanssitekniikkaan ja -ilmaisuun, ja näkee tuonkin ajan olleen hyödyllinen tulevaisuuden uransa näkökulmasta. Vuonna 1994 Spuck sai kiinnityksen Stuttgartin balettiin ja työskenteli sen tanssijana seuraavat neljä vuotta. Tanssijan uransa rinnalla hän myös aloitti koreografisen työnsä. Spuck työskenteli Stuttgartin baletin vakituisena koreografina aina vuoteen 2012 saakka ja loi tuona aikana ryhmälle 15 uutta teosta.
Stuttgartin jälkeen Spuck nimitettiin Zürichin baletin taiteelliseksi johtajaksi, ja tässä tehtävässä hän oli viime kevääseen asti. Hän aloitti Berliinin valtionoopperan baletin johtajana tänä syksynä, ja esittäytyi kriittiselle berliiniläisyleisölle kesällä juuri Requiem-teoksellaan. Spuck on työskennellyt koreografina monissa merkittävissä kansainvälisissä balettiryhmissä. Koreografin työnsä ohella hän on ohjannut myös useita oopperoita, viimeisimpien joukossa Richard Wagnerin Lentävä hollantilainen Berliinin Deutsche Operille.
Spuckin ei-lineaarinen koulutuksellinen ja ammatillinen polku sekä elämän kokemukset ja pettymykset ovat rakentaneet hänestä sellaisen koreografin kuin hän tänä päivänä on. Hänen liikekielensä ei ole suoraan ottanut vaikutteita Forsythelta tai Keersmakerin teoksista tai muidenkaan hänen arvostamiensa taiteilijoiden töistä, mutta ne ovat osaltaan olleet rikastuttamassa hänen omaa näkemystään. Jo nuoruudessa rakentunut kiinteä suhde niin musiikkiin, teatteriin kuin kuvataiteisiin välittyy hänen teostensa vahvoista maailmoista. Työskentely psykiatrisessa sairaalassa tarjosi näkökulman ihmisyyden pimeämpiin puoliin, ja Spuckin humaanius sekä herkkyys kuvata ihmisten välisiä suhteita on voinut saada tukea tuosta elämänvaiheesta.
Spuck ei valmista ennakkoon liikemateriaalia, vaan työstää sen harjoitussaleissa yhteistyössä tanssijoiden kanssa. Hän antaa materiaalia ja ideoita tanssijoille ja katsoo sitten, mitä siitä voisi syntyä tavoitteenaan jatkuva uudistuminen. Requiemin syntyprosessin aikana hän painotti, että tanssijoiden pitäisi olla mahdollisimman paljon ihmisiä oikeine tunteineen, eikä niinkään tanssijoita. Tällä hän varmasti tavoittelee sitä, etteivät tanssijat niinkään esittäisi eri tunnetiloja, vaan että he välittäisivät niitä meille katsojille liikkeiden avulla.
Requiemin liikekieli ammentaa klassisen baletin liikesanastosta. Spuckin teosten esittäjillä pitää olla klassisen baletin koulutus ja linjakkuus, mutta hänen liikekielensä edellyttää esittäjiltään myös nykytanssin lattiasta ammentavaa voimaa ja karheutta. Aukikierron rinnalla tanssijoiden hetkittäiset sisäänpäin kääntyvät jalkaterät kuvastavat haavoittuvuutta tai voimattomuutta.
Tanssijat pitävät toistuvasti toisistaan kiinni, syleilevät tai kamppailevat ahdistusta tai kipua vastaan. Teos hahmottaa musiikillaan ja liikkeillään kärsimystä ja ihmisenä olemisen tuskaa. Lukuisat kaksintanssit kuvaavat ihmissuhteita ja niiden ongelmallisuutta tai hetkittäisiä tasapainon ja täyttymyksen hetkiä.
Liikekieli on toistuvasti aaltoilevaa, ja linjat ovat useimmiten pitkiä, ihmisvartalon keskikohdasta ulospäin pyrkiviä, kuin johonkin toiseen todellisuuteen kurottavia. Koko teoksen läpi kulkee keskeisenä liikkeenä pyrkimys ylöspäin: naistanssijat nousevat miestanssijoiden nostamina vaikuttaviin nostoihin, laskeutuvat välillä lattian tasolle, josta taas pian nousevat uudelleen ilmaan. Ihminen tavoittelee jotain saavuttamatonta. Myös suuri ihmisjoukko nousee toisiaan tukien toistensa päälle ja suuntaa katseensa toistuvasti ylös, tavoitellen jotain muuta, parempaa.
Etenkin miestanssijoiden liikkeissä on karheutta, voimaa ja maanläheisyyttä, naisten liikekielessä puolestaan herkkyyttä, kauneutta ja myös haavoittuvuutta. Käsivarsien liikkeet ovat usein täysin pakottomia, kuin keveitä hengähdyksiä tai huokauksia.
Naiset tanssivat sekä pehmeissä tossuissa että varvastossuissa. Tällä tavoin Spuck voi luoda erilaista esteettistä kuvastoa, mutta ehkä varvastossujen käytöllä on toinenkin tavoite. Varvastossujen avulla tanssijatar nousee korkeammalle, ikään kuin maan yläpuolelle, tavoittelee pääsyä jonnekin pois, jonnekin toisaalle. Tämän voisi nähdä kuvauksena ihmisen pyrkimyksestä parempaan tai sitten siitä, ettei ihminen tyydy siihen, mitä hänellä on, vaan pyrkii aina pois nykytilastaan. Varvastossuthan otettiin käyttöön romantiikan aikana nimenomaan siksi, että niiden avulla pyrittiin luomaan kuva henkiolennoista, kun tanssija näin lähes irtautui maan pinnalta.
Kuoron laulun lisäksi myös tanssia voisi kuvata moniääniseksi, kun tanssijat liikkuvat väliin unisonossa eli samanaikaisesti, väliin kaanonissa ja eri puolilla tilaa tapahtuu jatkuvasti asioita. Iso ihmisjoukko avautuu erilaisiin ryhmittymiin tilaan, ja sen takaa tai keskeltä avautuu uusia kuvia, uusia ihmisryhmiä. Tämän teoksen voi katsoa yhä uudelleen aina löytäen uusia asioita.
Teoksen lavastaja Christian Schmidt on suomalaisyleisölle tuttu Kansallisoopperan vaikuttavan Tosca-tuotannon lavastajana. Requiemin visuaalisen tilan muodostavat harmaat, kuin betoniset seinät, jotka muistuttavat moneen kertaan puhtaaksi pyyhittyä valtavaa liitutaulua. Niille piirtyy myös tanssijoiden kehojen varjojen kertoma tarina. Näyttämön peittää musta hiekka, lumi tai kenties palaneen maan tuhka, joka myös tarttuu teoksen aikana tanssijoiden vartaloihin luoden näin omaa visuaalista maailmaansa ja kertoen samalla omaa tarinaansa: eletty elämä jättää meihin jälkensä.
Teoksen puvut vaihtelevat pelkistetyn minimalistisista näyttäviin pitkiin tyllihameisiin, ja pukujen väriskaala ulottuu mustasta harmaan kautta maaperän eri sävyihin. Puvut on suunnitellut Emma Ryott, jonka kanssa Spuck on tehnyt yhteistyötä niin ooppera- kuin balettituotannoissaan. Moneen kertaan töistään palkitun Ryottin nimi on suomalaiskatsojalle tuttu hänen puvustuksestaan ja lavastuksestaan Kansallisbaletin Tuhkimo-balettiin.
Martin Gebhardtin monokromaattinen eli yksisävyinen valaistus luo vaihtelevia tunnelmia, ihmisvartalot luovat varjoja ja piirtävät toistuvasti kuvia näyttämön taustan ja sivujen harmaaseen seinään.
Suurten tummien seinien lisäksi tila on katettu valtavalla elementillä, kuin katolla, jossa on luukkuja. Tämä katto laskeutuu aivan teoksen lopussa loivasti alas niin, että suuri ihmismassa häipyy näkymättömiin taustalle. Kattokulissin toiselta puolelta, siltä puolelta, jota ei yleensä yleisölle näytetä, siitä käpertyneenä kiinni pitäen paljastuu yksi ihminen. Tämä viimeiseksi verkkokalvolle jäävä kuva on monimerkityksinen ja sen voi jokainen nähdä ja tulkita omalla tavallaan. Voisiko se olla kuvaus elämän kiertokulusta? On syntynyt taas uusi ihminen, joka aloittaa matkansa maan päällä. Vai onko se kuva meitä kaikkia vääjäämättömästi kohtaavasta kuoleman hetkestä? Vai haluaako Spuck näin vieraannuttamalla, paljastamalla teoksen lavasteiden toisen, salatun puolen, näyttää yleisölle, että kaikki näkemämme on ollut vain teatteria? Teos avautuu usealla tavalla ja jokainen kokija voi nähdä sen eri näkökulmasta erilaisella tulkinnalla. Sehän on hyvän taiteen merkki.
Vaikka teos käsittelee kärsimystä ja ihmisen olemassaolon tummempia sävyjä, se kuitenkin tarjoaa vaikuttavan musiikkinsa ja liikekielensä sekä estetiikkansa avulla lohdullisia ja kauniita hetkiä. Teoksen jälkeen on virvoittunut olo, kun on saanut kokea jotain ainutlaatuista.
Christian Spuckin sanoin:
”Verdi kuvaa musiikillaan humaanilla tavalla, mitä tunnemme kohdatessamme oman kuolevaisuutemme. Hän näyttää, kuinka tarvitsemme tiedon kaiken rajallisuudesta kyetäksemme arvostamaan elämää. Kyse ei ole vapahduksesta tuonpuoleisessa, vaan juuri tästä hetkestä ja siitä että löydämme lohdun.”