Hannu Linnun ajatuksia Cavalleria rusticanasta ja Pajatsosta
Hannu Lintu on aloittanut Kansallisoopperan ja -baletin ylikapellimestarina elokuussa 2021. Cavalleria rusticana ja Pajatso avaavat komeasti hänen kautensa. Lue haastattelusta, mitä Hannu ajattelee teoksista.
Cavalleria rusticanan ja Pajatson kantaesitykset sijoittuvat 1890-luvun alkuun. Miten nämä teokset asemoituvat oopperamusiikin historiassa?
Kyse oli vastareaktiosta sille vanhakantaiseksi koetulle mytologioihin ja epookkidraamoihin perustuvalle musiikkiteatterille, jota esimerkiksi Richard Wagner ja Giuseppe Verdi edustivat. Jumalhahmot, kuninkaalliset ja ylhäisökurtisaanit eivät nuoria italialaissäveltäjiä enää kiinnostaneet. Syntyi verismi, ja sen myötä draaman keskiöön nousivat tavalliset ihmiset, heidän elämänsä käännekohdat ja niihin johtaneet tunnetilat. Musiikki pyrki kuvaamaan näitä tunteita välittömästi ja saumattomasti. Näen Cavalleria rusticanan ja Pajatson musiikinhistoriallisina siirtymäteoksina. Ne rakentuivat kyllä sille, mitä ooppera tuohon asti oli edustanut, mutta toisaalta ne aiheensa ja realistisen musiikkinsa myötä loivat suunnan 1800- ja 1900-lukujen taitteen oopperan suurelle murrokselle. Ne vaikuttivat osaltaan jopa itsensä Verdin myöhäskauteen.
Leoncavallo sävelsi Pajatson inspiroiduttuaan Mascagnin Cavalleria rusticanasta. Tämä tupla on kenties oopperahistorian tunnetuin, ja usein sanotaan teosten sopivan tyylillisesti hyvin yhteen. Millaisia yhteyksiä teoksissa on?
Cavalleria rusticana ja Pajatso ovat tietenkin itsenäisiä teoksia, eivätkä niiden säveltäjät missään vaiheessa ajatelleet, että teokset tultaisiin joskus esittämään samana iltana. Niissä on toki valtavasti melodiaan ja rytmiikkaan liittyviä yhtäläisyyksiä, joten ne saattavat onnistuneessa produktiossa kuulostaa yhdeltä teokselta. Nykyään tosin tuollaiset yhtäläisyydet johtaisivat plagiointisyytöksiin.
Ennen kaikkea niiden muoto on samankaltainen. Kummassakin teoksessa esitetään aluksi orkesterijohdanto, jossa kuitenkin lauletaan. Se oli Mascagnin ainutlaatuinen idea, jota Leoncavallo laajensi. Johdantoa seuraa kuorokohtaus, jossa asetetaan tapahtumien maantieteelliset ja sosiologiset raamit: ollaan pienessä italialaiskylässä, tavallisia maalaisia koskettavien henkilökohtaisten tapahtumien keskellä. Pian kuulijalle esitellään keskeinen käänne, kun avainhenkilöiden välinen kolmiodraama paljastuu. Se jälkeen orkesterin välisoitto, Intermezzo, vie kohti draaman huippua: seuraa joukkokohtaus, jonka jälkeen mustasukkaisuus kulminoituu traagisiin tapahtumiin.
Teosten eroina ovat Cavallerian nerokas jumalanpalvelusjakso ja Pajatson commedia dell’arte -kohtaus, näytelmä näytelmässä. Nämä elementit tekevät teoksista uniikkeja. Olen tosin nähnyt esityksiä, joissa teosten samankaltaisuus on ollut uuvuttavaa. Michieletton ohjauksessa tuo samankaltaisuus on kuitenkin käännetty onnistuneesti voitoksi.
Eräs verismo-oopperoille tyypillisistä piirteistä on väkivaltaiseen kuolemaan johtava intohimo, mikä on keskeinen teema sekä Cavalleria rusticanassa että Pajatsossa. Kuinka tämä ilmentyy musiikissa?
Teoksissa soi vääjäämättömän kohtalon teema, joka on musiikissa jatkuvasti läsnä eri variaatioin. Lisäksi keinovalikoimassa on muita motiiveja, kuten omat teemansa mustasukkaisuudelle ja rakkaudelle. Näistä voisi tehdä suorastaan oman luettelonsa, aivan kuten Wagnerin oopperoiden musiikillisista johtoaiheista on tapana tehdä. Se paljastaisi, että vaikka Cavalleria rusticana ja Pajatso ovat syntyneet vastareaktiona Wagnerille, ne ovat myös paljosta velkaa tuolle saksalaiselle mestarille.
Musiikki toimii siltana traagisten tapahtumien ja tunteiden välillä. Väkivalta ja intohimo tuovat siihen intensiteettiä. Tässä ollaan verismin määritelmän alkulähteillä. Radikaalit aiheet yhdistettynä emotionaaliseen musiikkiin koskettivat kuulijoita uudella tavalla: tragedia voi kohdata ketä tahansa. Tämä on se verismin perintö, joka jatkui pitkälle 1900-luvulle asti.
Tuo perintö on tunnistettavissa vieläkin. Ei tarvitse kuin avata mikä tahansa iltapäivälehti, niin huomaamme mustasukkaisuusmurhia tapahtuvan edelleenkin. Tematiikka on siis kansainvälinen ja ajaton, kyse ei ole vain italialaisen 1800-luvun pikkukylän traagisesta ominaispiirteestä. Voimme helposti samaistua oopperan roolihahmon kohtaloon ja siihen, kuinka hän kärsii ja miten yksinkertaisten tunteiden ajamia hahmot ovat.
Leoncavallo ja Mascagni olivat yhden hitin ihmeitä. He sävelsivät lähes saman verran oopperoita kuin aikalaisensa Puccini. Silti Leoncavallon ja Mascagnin oopperoista yleisesti tunnetaan vain nämä kaksi, kun taas Puccinin teoksista suuri osa kuuluu oopperatalojen kantaohjelmistoon. Mistä arvelet tämän johtuvan?
Nämä teokset ovat toki oopperahistorian merkkipaaluja. Mutta jos haluaa hittisäveltäjäksi, pitää hittejä olla enemmän kuin yksi. Puccinilla oli hyvä vainu sille, mitä maailma halusi kuulla. Hänen teostensa aiheet olivat kansainvälisen yleisön mieleen ja ne otettiin heti ohjelmistoon kaikilla kulttuurialueilla.
Musiikin suhteen näiden kolmen säveltäjän teokset muistuttavat toisiaan: niissä on aarian kaltaisia huipentumia, mutta musiikki etenee ilman resitatiiveja ja kerronta on virtaavaa. Tämäkin on kaiketi wagneriaaninen ajatus, joskin kyseessä saattoi olla 1800-luvun lopun taidemusiikkia yleisesti koskeva evoluutio, ei pelkästään oopperan muutos: yksityiskohtien korostaminen oli muuttumassa jatkumoksi.
Monet Puccinin suosikkiteoksista huokuvat musiikillista voimaa ja laulajien vokaalisten ominaisuuksien äärimmäisen taidokasta hyödyntämistä. Tämä nostaa Puccinin omaan luokkaansa. Erityistä hänen sävellystaidoissaan oli myös suurmuodon hallinta. Oopperat ovat tarpeeksi pitkiä draaman kehittämiselle. Voisi sanoa, että Cavalleria rusticanan ja Pajatson tapauksissa tarinat on nopeasti kerrottu. Mutta kenties kehittely ei ole välttämätöntä tarinoissa, joissa ilmiselvä kolmiodraama aiheuttaa murhan.
Moni lumoutuu juuri oopperan epärealistisuudesta. Tunteesta, että pääsee pois arjen rutiineista ja voi uppoutua toiseen maailmaan. Mikä verismo-oopperassa viehättää?
Jos tarinan epärealistisuutta pidetään oopperan funktiona, verismillä ei ole paljon annettavaa. Mutta tarinasta huolimatta mikä tahansa teos voi nousta arkipäivän yläpuolelle, jos se sisältää tarpeeksi taidokkaasti sävellettyä musiikkia. Minusta näiden kahden oopperan vaikuttavuus johtuu nimenomaan musiikista. Se on suoraviivaisesti tapahtumia kuvailevaa ja emotionaalista. Kun roolihahmon tunteissa tapahtuu liikahdus, musiikki heijastelee sitä. Partituurin indikoimat muutokset agogiikassa ja dynamiikassa ovat monisanaisia ja tarkkoja.
Teokset ovat intensiivistä johdettavaa, sillä lähes jokaisessa tahdissa tapahtuu jotain äkillistä ja tempo vaihtuu usein. Partituurissa on paljon merkintöjä siitä, millaisella emootiolla musiikkia tulee ilmaista. Silloin täytyy saada esityskoneisto hengittämään näitä jatkuvia säveltäjän ja musiikin vaativia pieniä muutoksia. Se on hyvin haastavaa, ja vaatii esityksen kaikilta osatekijöiltä keskittymistä ja tarkkuutta. On annettava illuusio siitä, että kaikki pienetkin muutokset ovat tilanteessa syntyviä ja vaistonvaraisia. Tosiasiassa ne on harjoiteltava tarkkaan.
Haastattelu PETRA RÖNKÄ
Teoskuvat HEIKKI TUULI ja ILKKA SAASTAMOINEN, Hannu Linnun kuva VEIKKO KÄHKÖNEN
Cavalleria rusticana & Pajatso saa ensi-iltansa Suomen kansallisoopperassa 20.8.2021.
Suosittelemme
Testi
Kuka kirjoitti menestysnäytelmän Pohjalaisia?
”Straussin musiikki paljastaa Salomen viattomuuden”
Phantom phacts
Uusia ääniä Kansallisoopperassa 2024
”Suurin inspiraationi lähde Ringissä on Wagnerin musiikki”
”Ring on yksi taiteen historian merkittävimpiä rakennelmia”
