Skip to content

Solistitanssija Antti Keinänen

Miten päädyit Kansallisbaletin tanssijaksi?

Tanssiharjoitusten ohella Antti treenaa kuntosalilla.

En ole koskaan päättänyt, että minusta tulee isona tanssija. Aloitin tanssitunnit vähän vahingossa 10-vuotiaana. Kasvoin Leppävirralla pienessä kylässä, ja kerran vuodessa pidettyjen Leppävirtapäivien muotinäytöksen innoittamana järjestimme naapurintyttöjen kanssa oman näytöksen takapihallamme. Aloitimme jazztanssitunnit, kun halusimme kehittää parempia liikkeitä seuraavan kesän muotinäytökseemme.

Vuoden tanssittuani halusinkin jo lisää. Etsin puhelinluettelosta lähimmän tanssikoulun, se oli Kuopiossa. Hyppäsin bussiin ja menin kysymään tanssikoulun vastaanotosta, mille tunnille voisin mennä. Respa ehdotti balettia. Kysyin mitä pitää pukea päälle, ja sitten köröttelin bussilla kotiin kertomaan että aloitan balettitunnit. Seuraavan vuoden kävin tunneilla 3–4 kertaa viikossa. Kesällä Kuopio tanssii ja soi -festivaalin tanssikurssilla Kansallisoopperan balettikoulun silloinen rehtori huomasi minut ja toivotti tervetulleeksi Helsinkiin. Pari vuotta myöhemmin, 15-vuotiaana muutin tänne ja aloitin opinnot. Ajattelin, että voin aina palata kotiin, jos ei olekaan kivaa. 23 vuotta myöhemmin olen täällä yhä.

Mitä teet joka päivä töissä?

Ennen kaikkea valmistaudun aina tuleviin esityksiin. Samalla kun illan esitykseen tehdään viime hetken korjauksia, mietitään jo seuraavienkin päivien tai viikkojen teoksia. Yhden päivän aikana voidaan harjoitella kahta tai kolmeakin teosta, ja niiden kanssa samaan aikaan työn alla on useimmiten huomattavasti enemmänkin eri teoksia.

Natália Horečnán Utopia of Another Continent vuonna 2014. Antin kanssa tanssii Sara Saviola.

Millaisia ominaisuuksia tanssijan työ vaatii?

Tätä työtä tehdessä tanssimisesta tulee erottamaton osa omaa identiteettiä. Koska tärkein työväline on oma keho, sen rajat on tärkeää tuntea hyvin. Harjoituksia tehdessä täytyy osata arvioida, kannattaako tänään puskea vähän enemmän, vai hellittää, jotta pystyy tulevissa esityksissä antamaan kaikkensa. Tanssijan ammatti vaatii myös ihan puhdasta sisua ja sitkeyttä, jotta tanssitekniikkaa jaksaa hioa päivästä ja vuosikymmenestä toiseen.

Esiintyjänä täytyy olla rohkea. Yleisöä pitää kunnioittaa niin paljon, että on joka kerta oikeasti läsnä sen edessä.

Mikä on parasta työssäsi?

Eri maailmoihin ja rooleihin solahtaminen. Olen siviilissä esiintyjä-Anttia arempi ja tarkkailevampi, näyttämöllä en tunne mitään rajoja. Periaatteessa käskystä teen siellä ihan mitä tahansa.

Parasta työssä on myös näyttämön magia, sen saman hetken yhdessä eläminen katsojien ja esiintyjien kesken. Saan ylittää itseni, voittaa pelkoni ja nauttia valtavasta adrenaliiniryöpystä. Huolimatta siitä, että olen esiintynyt jo vuosia, teatterin taika ja näyttämön kunnioitus tuntuvat vain kasvavan.

Vaikka en koskaan varsinaisesti päättänytkään ryhtyä tanssijaksi, työ teatterissa on tuntunut luontevalta aina. Lapsena olin kuulemma veikeä ja huoleton, samaan olotilaan pääsen parhaimmillani hyvänä päivänä töissä.

Glen Tetleyn Pierrot Lunaire vuonna 2003 oli Antin uran ensimmäisiä suuria rooleja.

Mikä työssäsi on haastavinta?

Tanssijan työssä on aina läsnä tietynlainen riittämättömyyden tunne, jonka kanssa täytyy oppia elämään. Baletin maailma on rankka ja äärimmäisen kurinalainen. Tekniikaltaan tämä on ihan helkkarin vaikea laji, joka tähtää aina täydellisyyteen. Yksityiskohtia hiotaan loputtomasti ja palautteessa sanotaan useimmiten vain virheet. Teknisesti tämä ei muutu helpommaksi ikinä, vaikka kokemusta karttuu. Pikemminkin päinvastoin. Onneksi vuosien varrella oppii tasapainoilemaan täydellisyyden tavoittelun ja riittämättömyyden välillä, ja lopulta hyväksymään itsensä ja sen hetkiset taitonsa esityksen koittaessa.

On myös fyysisesti haastavaa saada oma keho toimimaan taidetehtaan rytmissä. Illalla näyttämöllä antaa kaikkensa, ja seuraavana päivänä pitää raapia itsensä kasaan ja aloittaa taas alusta.

”Vaikka en koskaan varsinaisesti päättänytkään ryhtyä tanssijaksi, työ teatterissa on tuntunut luontevalta aina.”

Miltä tuntuu, jos esityksessä tekee virheitä?

Kukaan ei halua mokata näyttämöllä. Ei kukaan. Silti voi tulla huono hyppy, voi seota laskuissa, kaatua tai unohtaa, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä. Pahimmillaan tapahtuvat nuo kaikki ja vähän päälle. Mokaaminen hävettää, minua tietenkin kaikkein eniten. Silloin haluaisin hiippailla esityksen jälkeen huomaamattomana kotiin melko varmana siitä, etten tee tätä työtä enää ikinä.

Paha olo jatkuu harvoin enää seuraavana päivänä. Aamulla edessä ovat uudet työt ja seuraavaksi lähestyvät esitykset. Niihin keskittyessä edellinen ilta ja mokatkin unohtuvat.

Jorma Uotisen Ballet Pathétique on Antille tärkeä teos. Kuva on vuodelta 2010.

Millaisia teoksia tanssit kaikkein mieluiten?

Sellaisia, joissa saan olla näyttämöllä pitkään ja elää tarinaa, eikä tarvitse parin minuutin välein tulla kulisseihin odottamaan ja juomaan vettä siviili-Anttina. Tykkään siitä, että joudun laittamaan itseni likoon henkisesti ja pysymään roolissa kauan. Tällaisia ovat olleet urani alussa ollut Glen Tetleyn Pierrot Lunaire, sekä myöhemmin vastaan tulleet Jorma Uotisen Ballet Pathétique ja Natália Horečnán Utopia of Another Continent.

Miten omaksut uuden roolihahmon?

Mietin uutta hahmoa toki koko harjoitusperiodin ajan, mutta myös asulla, maskilla ja kampauksella on suuri merkitys. Usein vasta näyttämöharjoituksissa, kun saan ylleni kaikki kulloiseenkin rooliasuun kuuluvat elementit, tiedän viimein, kuka hahmoni on ja miten minun kuuluu hänen nahoissaan olla.

Rooliasut olivat minulle iso juttu jo lapsena. Kyselin koulumme rehtorilta jo syksyisin, että onhan keväällä varmasti vappunaamiaiset, jotta pääsin valmistelemaan kulloistakin asuani pieteetillä. Teatterissa työskenteleminen onkin näiltä osin tuntunut minulle aina ominaiselta.

Vuonna 2002 Antti tanssi Ben Stevensonin Tuhkimo-baletissa Hovinarrin roolin.

Miten irrottaudut töistä vapaa-ajallasi?

Olen nykyään, 38-vuotiaana, aikamoinen kotihiiri. Työ on sen verran sosiaalista, että tällaiselle introvertille tekee välillä hyvää olla hiljaisuudessa. Silloin olen mielelläni kotona, siivoilen ja pesen pyykkiä omassa rauhassani. Saatan joskus katsoa jonkun dokumentin tai kuunnella Yle Puhetta.

Meillä on myös villakoira, Nefi, joka on ihan mahtava. Eilenkin kun tulin illalla kotiin, kaaduin kengät jalassa maahan Nefin viereen sitä rapsuttelemaan. Nefin seurassa on vaikeaa olla muuta kuin vähän onnellisempi kuin hetkeä aiemmin.

Teksti TUIKE LEHKO
Kuvat SAKARI VIIKA, HEIKKI TUULI

Katso kuvia Antin uran varrelta