Taivaallisen valon hohdetta ja kuoleman kauhua, iloa ja ahdistusta, ikuista elämää ja väkivaltaista kuolemaa. Voiko tämä kaikki soida musiikissa samanaikaisesti? Kyllä, tämä harvinainen taito oli Francis Poulencilla, ja Karmeliittasisarissa hän on parhaimmillaan.

Kaikki alkaa Ranskan vallankumouksesta. Toiveikas kumous muuttui muutamassa vuodessa hirmuvallan ajaksi. Jopa kymeniä tuhansia tuomittin mielivaltaisesti, ja heistä useimmat unohtuivat yhteishautoihin. Joidenkin tarinat säilyivät, yhtenä merkillisimmistä kertomus 16:ta karmeliittamarttyyristä.

Karmeliittojen yhteisö oli perustettu jo 1100-luvulla ja saanut nimensä Israelissa sijaitsevasta Karmelvuoresta. Yhteisön alkuperäisissä säännöissä todettiin, että karmeliittamunkin tai -nunnan tuli elää uskossa, toivossa ja rakkaudessa ja työtä tehden, elää yhteisöelämää ja rukoilla lakkaamatta.

Tämä ei kuulosta kovin vastavallankumoukselliselta, mutta niin vain lähellä Pariisia sijainneen Compiègnen luostarin sisaret joutuivat vainotuiksi. Pelottomat sisaret suunnittelivat jopa uhrautumista vapaaehtoisesti uskonsa vuoksi. Luostari suljettiin vuonna 1792 ja sisaret hajaantuivat, mutta kun heidän luotaan löydettiin muka kuningasmielisyyttä todistavia kirjeitä, 11 sisarta ja viisi luostarin maallikkojäsentä vietiin oikeuden eteen. Äiti Teresa otti kaiken vastuun ja vakuutti muiden viattomuutta. Se ei kuitenkaan auttanut. Sisaret kuljetettiin teloituspaikalle 17.7.1794, väkijoukko huuteli solvauksia, mutta uskossaan lujat sisaret lauloivat Miserereä, Salve reginaa ja Laudate dominumia, kunnes äänet vaikenivat yksi kerrallaan giljotiinin terän pudotessa. He päätyivät yhteishautaan 1300 muun kanssa, mutta heitä ei unohdettu. Sisaret julistettiin autuaiksi vuonna 1906, ja vuonna 2022 paavi antoi luvan aloittaa prosessi sisarten kanonisoimiseksi ilman ihmeen tekemisen vaatimusta.

Sisarista pelastui vain kolme, yhtenä heistä sisar Marie. Onneksi hän kirjoitti tapahtumat muistiin, ja tämän tarinan pohjalta saksalainen kirjailija Gertrude von Le Fort teki vuonna 1931 kirjemuotoisen novellin nimeltä Viimeinen mestauslavalla. Novelli perustui todellisuuteen ja siinä oli mukana neljä historiallista henkilöä, mutta myös uusi tärkeä fiktiivinen henkilö Blanche de la Force, jossa sukunimeä myöten oli paljon kirjoittajaa itseään.

Suositusta kirjasta alettiin Ranskassa puuhata elokuvaa vuonna 1947. Dialogien kirjoittajaksi pyydettiin arvostettua Georges Bernanosia, joka Suomessa muistetaan parhaiten romaanista Maalaispapin päiväkirja. Bernanos toi tarinaan mukaan omaa kohtaloaan, sillä hän sairasti syöpää ja tiesi kuolevansa pian. Se antoi aineksia priorinnan kuolinkohtaukseen ja uskonkriisiin. Samastuminen priorinnan tilanteeseen näkyy siinäkin, että Bernanos lainaa priorinnalle oman ikänsä eli 59 vuotta.

Elokuvasta ei tullut mitään, mutta Bernanos ennätti saada käsikirjoituksensa valmiiksi ennen kuolemaansa 1948. Teksti julkaistiin postuumisti ja sille annettiin nimi Dialogues des Carmélites, sillä novellin nimeä ei voinut käyttää. Näyttämölle teksti pääsi Zürichissä, silloin nimellä Die begnadete Angst, eli siunattu pelko.
Teatteriesityksiä oli myös Ranskassa, ja silloin teoksen näki Francis Poulenc. Tässä vaiheessa Poulenc oli jo tunnettu säveltäjä. Vuonna 1899 syntynyt Poulenc oli aloittanut uransa pianistina, ryhtynyt säveltämään ja ollut sittemmin osa nuorten ranskalaisten säveltäjien Les Six -ryhmää. Ryhmään kuulunut Georges Auric esitti Poulencista tunnetun luonnehdinnan: hän oli “puoliksi katupoika, puoliksi munkki”. Hänen musiikilleen oli todellakin ominaista keveyden ja syvällisyyden kohtaaminen aivan omalaatuisella tavalla – Poulenc oli yhtä kotonaan kabareessa ja kirkossa.

Poulencilta oli tilattu Milanon La Scalaan baletti, mutta se ei edistynyt. Kun hän kävi Milanossa neuvottelemassa asiasta, hänelle ehdotettiin vaihtoehdoksi oopperaa Karmeliitoista. Se toimi. Näin Poulenc itse muisteli: ”Voin nähdä itseni istumassa kahvilassa Piazza Navonalla eräänä kirkkaana maaliskuun aamuna 1953. Ahmin Bernanosin tekstiä ja sanoin itselleni joka kohtauksen kohdalla: Mutta tietenkin, se on tehty minulle, se on tehty minulle!”

Uskonnollinen aihe sopi erinomaisesti Poulencille. Hän oli itse kokenut uskonnollisen kriisin 30-luvun puolivälissä ja löysi Bernanosin tekstistä omaa ajatteluaan. ”Humaanit tunteet – pelko ja ylpeys – ovat tämän traagisen ja todellisen tarinan takana. Bernanosin hengellinen käsitys on täsmälleen sama kuin minun.”

Oopperan alkusitaatiksi hän valitsi tekstistä lauseen ”Vapauttakoon jumala minut synkistä pyrkimyksistä”, ja tällaisia sävyjä hän etsi kautta teoksen. Tärkeä oli myös sisar Constancen toteamus: ”ehkä me emme kuole itsemme vuoksi vaan jokainen toistemme tähden.” Kärsimys oli yhteinen ja armo saattoi siirtyä myös toiselle.

Francis Poulenc aloitti säveltämisen ja innostui niin, että ei käytännössä edes nukkunut. ”Työskentelen kuin hullu – en mene ulos, en tapaa ketään, sävellän kohtauksen viikossa”, hän kirjoitti. Hän tunsi suorastaan tuntevansa henkilökohtaisesti karmeliittasisaret. Ystävien kertoman mukaan Poulenc vaipui kuin transsiin soittaessaan heille oopperaansa.
Ensiesityksen lähestyessä Poulenc oli kuitenkin masentunut. Hän kirjoitti: ”Olen kauhean surullinen, mutta tämä ahdistuksen ilmapiiri on varmasti tarpeellinen näille sisarilleni … Luulen, että yleisöllä tulee olemaan kylmiä väreitä selkäpiissä väliaikaan päästäessä. En olisi koskaan luullut voivani kirjoittaa niin intensiivistä teosta.”

Välillä Poulenc alkoi kuitenkin epäillä musiikkiaan, ja koki lopulta niin vakavan kriisin, että joutui vuonna 1954 sairaalaan. Ongelmat puhkesivat toisaalta jatkuvan työnteon ja unenpuutteen vuoksi, toisaalta sen aiheutti itse oopperan aihe ja teksti, sillä Poulenc samaistui erityisesti Blanchen hahmoon.

Yksi käytännön syy ahdistukseen oli myös merkillinen kiista tekstin esitysoikeuksista. Gertrude von Le Fortille oopperan tekeminen sopi, mutta pahaksi onneksi hän oli tehnyt amerikkalaisen näytelmäkirjailija Emmet Laveryn kanssa sopimuksen näyttämösovituksen oikeuksista. Le Fort oli tietenkin käsittänyt luovuttaneensa hänelle oikeuden tehdä näytelmä hänen novellistaan, mutta Lavery sattui olemaan myös lakimies ja niinpä hän oli laatinut sopimuksen niin, että hän sai maailmanlaajuiset oikeudet novellin kaikkiin näyttämösovituksiin. Bernanosin perikunta joutui maksamaan Laverylle 100 000 frangia ja 15 prosentia rojalteista, minkä lisäksi Lavery piti mainita tekijöiden joukosssa, vaikka hän ei osallistunut siihen millään tavalla.

Kaikista ongelmista huolimatta Poulenc sai oopperan valmiiksi elokuussa 1955. Italiankielinen ensi-ilta nimeltä Dialoghi delle Carmelitane oli Milanossa 26.1.1957, ja samana vuonna kuultiin myös ranskankielinen esitys, johon Poulenc oli tehnyt lisää orkesterivälisoittoja.

Tällainen tarinasta oopperassa tuli. Alussa markiisi de la Force kertoo sisarelleen Blanchelle pelkäävänsä vallankumousta, ja Blanche päättää liittyä karmeliittoihin. Seuraavaksi siirrytään luostariin, jossa prioritar keskustelee Blanchen liittymisestä sääntökuntaan ja antaa Blanchelle siunauksensa. Nuori sisar Constance ennustaa Blanchelle, että he kuolevat nuorina ja samana päivänä.

Seuraa yksi oopperan vaikuttavista kohtauksista, kun prioritar on kuolinvuotellaan ja rauha ja levottomat houreet vuorottelevat. Sielunmessun jälkeen Constance lausuu yhden oopperan ja Bernanosin keskeisistä ajatuksista: emme kuole itsemme, vaan muiden vuoksi. Kun prioritar kärsi tuskia, joku toinen saattoi kokea helpomman lähdön.

Blanchen veli pyytää sisartaan mukaansa, sillä hän on vaarassa koska hän on sekä aristokraatti että nunna. Blanche haluaa jäädä silläkin uhalla, että se merkitsisi kuolemaa. Upeassa duetossa molempien puheenvuorot ovat jatkuvasti kohoamassa siivilleen kuin aarioiksi, ja ne tarjoavat hyvinkin tarttuvia melodisia kulkuja. Näytös päättyy laajaan finaalin, jossa kuullaan ensin Ave Verum Corpus, minkä jälkeen sisaret karkotetaan luostarista.

Kolmannessa näytöksessä äänestetään marttyyriuslupauksesta, mutta Blanche vastustaa. Myöhemmin Blanche on teloitetun isänsä talossa, joka on vallankumouksellisten hallussa. Hän kuulee, että karmeliittasisaret on pidätetty, ja hän haluaa liittyä heidän joukkoonsa. Kaikki päättyy vallankumousaukiolla, jossa koetaan koko oopperahistorian erikoisin ja kenties järisyttävin kohtaus. Sisaret laulavat Salve Reginaa, sitten kuullaan giljotiiniin terän tappava suhahdus ja sisarten äänet vaikevat yksi kerrallaan. Tapahtumaa seuraava Blanche tekee päätöksensä: hän astuu vapaaehtoisesti kuolemaan muiden sisarten kanssa.

Oopperan musiikki on vaikuttavaa ja samalla hyvin helppoa kuunneltavaa. ”Näyttää siltä, että Karmeliittani osaavat laulaa vain tonaalista musiikkia ja se annettakoon heille anteeksi”, Poulenc kirjoitti. Hän ei koskaan mennyt mukaan modernismiin vaan loi oman tyylinsä perinteen pohjalta. Näin hän itse kirjoitti: ”Tiedän erittäin hyvin, että en ole niitä säveltäjiä, jotka tekevät harmonisia keksintöjä kuten Stravinski, Ravel ja Debussy, mutta uskon että on tilaa uudelle musiikille joka voi käyttää muiden sointuja. Eikö niin ollut Mozartin ja Schubertinkin kohdalla?” Tärkein elementti Poulencille oli aina melodia. Hänen koko tuotannossaan hallitseva tekstuurityyppi on yksinkertaisesti melodia ja sen soinnullinen säestys.

Karmeliittasisarisssa orkesteri on merkittävässä asemassa, sillä se soittaa useita välisoittoja. Niillä oli käytännön merkityksensä lavasteiden vaihdossa, mutta samalla ne luovat tulevan kohtauksen tunnelman. Useimmat välisoitoista ovat lyhyitä mutta ennen loppukohtausta on yksi laajempi, dramaattinen marssi mestauslavalle.

Myös kuorolla on merkittävä osuus erityisesti teoksen uskonnollisen sävyn kannalta, ja oopperassa on kaksi latinankielistä nunnien kuorokohtausta. Osa musiikista on suoraan historiallisesta todellisuudesta: sisar Marien kertomuksen mukaanhan sisaret todellakin lauloivat astuessaan kuolemaansa.

Oopperan vastaanotto Ranskassa oli innostunut. Poulencin musiikin arvo ymmärrettiin heti, ja Karmeliittasisarista tuli yksi menestyksekkäimmistä 1900-luvun loppupuolen oopperoista, Teos otettiin ohjelmistoon kaikissa suurissa oopperataloissa, paitsi Suomessa – Kansallisoopperassa seurattiin kyllä muuten oopperamaailman trendejä, mutta Karmeliittasisaret pysyi pitkään poissa.

Karmeliittasisaret olivat kerran jo aivan vähällä nousta näyttämölle. Teosta kaavailtiin ohjelmistoon syksyllä 1999, mutta ilmeni, että Savonlinnassa vierailisi juuri samana kesänä Opera national du Rhin ja ohjelmassa olisi nimenomaan Karmeliittasisaret. Tieto ei ollut kulkenut ajoissa, ja kun silloinen oopperanjohtaja Juhani Raiskinen kuuli asiasta, hän päätti perua tuotannon. Kansallisoopperan Karmeliittasisaret olisi hänen mielestään jäänyt vaille ansaitsemaansa huomiota ja sen myötä myös vaille yleisöä. Viime hetkessä tilalle vaihdettiin Menottin Konsuli, josta sitten tehtiin lyhyestä valmistautumisajasta huolimatta oikein komea esitys.

Moni jäi kuitenkin miettimään, olisiko Karmeliittasisaret päällekkäisyydestä huolimatta kuitenkin kannattanut toteuttaa. Nyt se jäi odottamaan vuoroaan peräti 25 vuoden ajaksi.
Nyt se on vihdoin täällä, ja mikä parasta, toteutus on kaikessa vähäeleisydessään niin tyylikäs, että teoksen syvimmät ajatukset pääsevät toteutumaan. Nyt on aika astua saliin ja antaa Poulencin ilon ja murheentäyteisen musiikin viedä meidät seuraamaan karmeliittasisaria heidän maallisen vaelluksensa loppuun asti.