Suurten balettiryhmien ohjelmistoon kuuluu klassisten kokoillan balettien ohella tällaisia teoskokonaisuuksia, joissa tanssijoilla on mahdollisuus päästä toteuttamaan eri koreografien liikekieltä ja visiota. Katsojille nämä esitykset tarjoavat mahdollisuuden nähdä yhden illan aikana useimmiten kolmen koreografin ja heidän työryhmiensä luomia teoksia, joiden liikekielet, maailmat, musiikkivalinnat ja visuaalisuus ovat kaikki erilaisia ja erityisiä.

Tällaisilla koosteilloilla on pitkä historia, joka ulottuu aina balettitaiteen synnyn aikoihin. Jo Ludvig neljännentoista hovissa 1600-luvulla Ranskassa esitettiin lyhyitä, useimmiten abstrakteja baletteja pidempien pantomiimien ja kertovien tanssiteosten rinnalla. Tapa muuntautui vuosisatojen aikana, ja 1800-luvulla oli puolestaan tyypillistä esittää lyhyt baletti tai ote oopperateoksesta ennen kokoillan balettia. Nämä teoskokonaisuudet kehittyivät edelleen 1900-luvulla balettitaiteen kehitykseen merkittävästi vaikuttaneen Sergei Diaghilevin Ballets Russes -ryhmän tuotannoissa.

Mitkä asiat vaikuttavat siihen, millaiset teokset nähdään yhden illan aikana? Miten baletin taiteellinen johtaja tekee valinnat kuhunkin kokoonpanoon? Monet asiat vaikuttavat lopputulokseen. Tavoitteena on aina luoda mahdollisimman monipuolinen kokonaisuus, jossa erilaiset koreografiat ja visuaaliset ilmeet täydentävät toisiaan. Toki sattumallakin on joskus osansa, kuten tällä kertaa. Paul Lightfootin ja Sol Leónin oli tarkoitus vierailla Kansallisbaletin koreografeina jo aiemmin, mutta koronapandemia lykkäsi heidän vierailuaan, ja nyt odotettu vierailu vihdoin toteutuu.

T(r)anssissa nähtävät teokset ovat kovin erilaisia, ja ilta tarjoaakin erinomaisen mahdollisuuden tutustua aikamme tanssiin ja sen moninaisiin muotoihin. Saamme nähdä ja kokea kolme toisistaan paljon poikkeavaa näkemystä siitä, mitä kaikkea huippuunsa hiotun ihmisvartalon liikkeillä voi ilmaista.

Jokaisella T(r)anssin koreografeista on klassisen baletin koulutus, mutta he ovat kulkeneet siitä moniin eri suuntiin, ja siitä illan erityislaatu muodostuukin. Uskon, että jokainen katsoja löytää joukosta omat suosikkinsa. Illan aikana voi häikäistyä tanssijoidemme monipuolisuudesta ja uppoutua täysin erilaisiin tunnelmiin. Pääsemme matkalle monenlaisiin maailmoihin ja kuviin. Ja jokainen meistä tulkitsee ja vastaanottaa teokset omalla tavallaan.

Tanssissa ovat olennaisia liikkeen rytmiikan ja dynamiikan vaihtelut. Ne syntyvät tavoista, joilla tanssija käyttää kehoaan. Merkityksensä on myös liikkeen kestolla, tauoilla, liikkeen laadulla, intensiteetillä ja tilan käytöllä. Teoskokonaisuus sisältää monenlaista virtuositeettia. Se voi olla teknistä loistokkuutta, kuten Forsythella. Virtuositeettia on myös kahdessa muussa teoksessa, mutta sen ilmenemismuodot ovat erilaiset. Kehon täydellinen hallinta, liikeratojen laajuus, pienet kehon sisältä tulevat värähtelyt ja impulssit ovat kaikki erilaisia virtuositeetin muotoja.

Kaikki teokset esittelevät Kansallisbaletin tanssijoiden taidokkuutta ja monipuolisuutta. Täytyy myöntää, että itsekin pitää sitä joskus itsestäänselvyytenä, mutta heidän taitonsa muuntautua erilaisiin koreografisiin näkemyksiin on hämmästyttävä.

Signing Off

Koreografipari Sol León ja Paul Lightfoot ovat luoneet vuosien ajan toinen toistaan upeampia teoksia, joita maailman huippuryhmät ovat halunneet liittää ohjelmistoonsa. He ovat luoneet Nederlands Dans Theaterille vuodesta 1989 lähtien yhdessä noin 60 tanssiteosta. On hienoa, että myös Kansallisbaletti voi vihdoin liittää heidän teoksensa omaan ohjelmistoonsa.

Signing Off -teos syntyi Nederlands Dans Theaterille vuonna 2003. Kaksi vuotta myöhemmin useaan otteeseen palkittu koreografipari sai arvostetun Benois de la Danse -palkinnon nimenomaan tästä teoksesta.

Brittiläinen, mutta koko upean tanssijanuransa Nederlands Dans Theaterissa tehnyt Paul Lightfoot oli myös ryhmän taiteellinen johtaja vuosina 2011–2020, ja espanjalainen Sol León puolestaan oli ryhmän taiteellinen neuvonantaja vuodet 2012–2020. Molemmat olivat vuoteen 2020 saakka ryhmän vakituisia koreografeja.

Signing Offin teema on jäähyväiset, sillä samana vuonna Sol León päätti uransa tanssijana Nederlands Dans Theaterissa ja alkoi keskittyä kokonaan koreografioiden luomiseen. Paul Lightfootin mukaan Signing Off käsittelee luopumisen runoutta, joka voi viitata usealla eri tasolla elämänmuutokseen. Vaikka teos ei ole tarinallinen, luopumisen tunnelma, jäähyväisten jättäminen leimaa teosta sen alusta kauniiseen, haikeaan loppuun saakka.

Signing Off on koreografien ensimmäinen teos yhdysvaltalaissäveltäjä Philip Glassin musiikkiin. Teoksessa soivat ensimmäinen ja toinen osa Glassin viulukonsertosta orkesterille ja sooloviululle vuodelta 1987. Musiikki sopii hyvin jäähyväisten tunnelmaan, sillä Glassin on kerrottu säveltäneen sen isänsä muistolle. Signing Off -teoksen jälkeen koreografipari aloitti Glassin kanssa pitkään kestäneen hedelmällisen yhteistyön, jonka aikana Glass on myös säveltänyt kaksi teosta Leónille ja Lightfootille.

Koreografian lisäksi työpari León-Lightfoot vastaa teoksen lavastuksesta sekä puvuista. Unenomaisen, hienovaraisen valaistuksen on suunnitellut Tom Bevoort.

Lightfoot kuvaa koreografiparin yhteistyötä kuin kahden eri metallin seoksena, jossa dialogi voi olla paljon enemmän kuin monologi. Tällainen työskentelytapa on hänen mukaansa samanaikaisesti äärimmäisen haavoittuvaa, ja siksi se edellyttää erityistä herkkyyttä ja huolenpitoa.

Koreografit kertovat, että heidän inspiraationsa ytimessä on eletty elämä. Vaikka teokset eivät käsittele heidän elämäntarinaansa, niissä on aina jotain heidän omista kokemuksistaan.

Aivan teoksen alussa näemme vilahduksen naisesta yksin, jonka jälkeen musta verho peittää hänet. Verhon noustessa näemme toisen naisen liikkuvan hiljaisuudessa. Kolmannella kerralla musta verho paljastaa mustiin puetun miehen liikkumassa Glassin lempeän, toisteisen musiikin mukana.

Teoksessa on kuusi tanssijaa, kaksi naista ja neljä miestä. Kolme miehistä on puettu valkoisiin housuihin ja heidän ylävartalonsa ovat paljaat. Naiset on puolestaan puettu vaaleisiin, läpikuultaviin lyhyisiin asuihin ja heidän säärensä ovat paljaat. Tanssijat liikkuvat erilaisissa muodostelmissa ja yhdistelmissä. Liikekieli on pehmeää, yhtä aikaa voimakasta ja haurasta, ja siinä on paljon suuria ilmaa halkovia, virtaavia ja hengittäviä liikekaaria. Liikekieli on äärimmäisen musikaalista: on kuin tanssi ja musiikki kumpuaisivat samasta lähteestä. Tanssijat tukeutuvat toisiinsa ja tunnelma on yhtä herkkä ja hauras kuin naisten läpikuultavat, henkäyksen kevyet ja liikkeiden mukana elävät asut.

Lavastuksen muodostavat hienovaraisesti liikkuvat tummat seinät, jotka jakavat ja sulkevat tilaa eri tavoin. Teoksen loppupuolen silkkikankaan, valojen ja liikkeen synnyttävä kuva on kauneinta mitä olen pitkään aikaan kokenut. Teos kertoo kaiken katoavaisuudesta, jäähyväisten jättämisestä. Se on kuin viimeinen yhteinen tanssi jäähyväisten hetkellä.

Teoksessa tanssiva Yuka Masumoto kuvailee koko harjoitusprosessia upeaksi matkaksi omaan sisimpään. Harjoitusten ensimmäisen viikon ajan tanssijat työskentelivät kahden vierailevan harjoittajan kanssa, jotka molemmat ovat Nederlands Dans Theaterin entisiä tanssijoita. Sen jälkeen koreografit saapuivat Suomeen ja tanssijoilla oli mahdollisuus työskennellä heidän kanssaan. Yuka Masumoto kuvaa työskentelyä ainutlaatuiseksi kokemukseksi.

Koreografian lisäksi tanssijat ovat oppineet käyttämään kehoaan aivan uudella tavalla. Haastavinta, mutta myös merkityksellisintä on ollut liikkeen laadun, herkkyyden ja sisimmän olemuksen, sielukkuuden etsiminen yhdessä muiden tanssijoiden, harjoittajien ja koreografien kanssa.

Playlist (Track 1,2)

William Forsythe loi teoksen Playlist (Track 1,2) Englannin Kansallisbaletin 12 miestanssijalle vuonna 2018. Hän on sittemmin palannut teoksen pariin ja muokannut siitä uuden version, mutta Kansallisbaletti esittää nyt alkuperäisen koreografian. Teoksen musiikkina soi house sekä muun muassa jazzista, funkista ja hip hopista vaikutteita ammentava neo soul -musiikki. Peven Everettin ja Lion Baben musiikki kuullaan tallenteena.

William Forsythe on suomalaisyleisölle tuttu useammistakin Kansallisbaletin esittämistä koreografioistaan. Dekonstruktion mestari Forsythe rakentaa liikemateriaalinsa klassisen baletin pohjalle hajottaen sen atomeiksi ja liittäen siihen äärimmäisiin asentoihin ulottuvia vartalon liikkeitä. Forsythen nerokas, energinen ja sähköinen liikekieli tekee aina vaikutuksen.

Nyt nähtävä Playlist (Track 1,2) on Forsythen tuotannossa perinteisempi kuin monet muut hänen teoksistaan. Se on kunnianosoitus klassisen baletin virtuositeetille ja tuo mieleen neoklassisen baletin isän George Balanchinen teokset. Balanchinen tapaan myös Forsythen teokset ovat erittäin musikaalisia, ja niitä katsoessaan voi kuulla liikkeen ja nähdä musiikin.

Suomen Kansallisbaletilla on ollut ohjelmistossaan useita Forsythen baletteja. Niistä viimeksi nähtiin vaikuttava In the Middle, Somewhat Elevated vuonna 2013.

Yhdysvalloissa syntynyt William Forsythe aloitti tanssiopintonsa Floridassa. Hän työskenteli tanssijana Joffrey Balletissa ja Stuttgartin baletissa, jossa hän aloitti koreografisen työnsä vuonna 1976. Forsythe oli Frankfurtin baletin johtaja ja pääkoreografi 20 vuotta aina vuoteen 2004 saakka.

Vuodet 2005–2015 Forsythe johti perustamaansa The Forsythe Companya. Tuolle ryhmälle luotuja teoksia eivät ole esittäneet muut balettiryhmät, mutta sen sijaan hänen varhaisempia teoksiaan sekä vuoden 2015 jälkeen freelancerina luomiaan teoksia on monen maailman merkittävän ryhmän ohjelmistossa, niistä mainittakoon The New York City Ballet, Kanadan Kansallisbaletti, Lontoon Royal Ballet ja Pariisin oopperan baletti.

Lukuisia kertoja palkittu Forsythe on myös muun muassa New Yorkin Juilliard-musiikkikoulun kunniatohtori. Koreografisen työnsä lisäksi hän luo installaatioita, elokuvia sekä koreografian tietokonemallintamista. Hänen installaatioitaan ja elokuviaan on ollut esillä lukuisissa museoissa ja näyttelyissä, kuten Venetsian biennaalissa ja Pariisin Louvressa. Näyttelyiden yhteydessä on usein nähty video, joka esittelee mestarin itsensä kuin improvisoimassa rennosti liikkeitä. T(r)anssi-illassa onkin mahdollisuus kokea myös mestari itse tanssimassa, sillä vuonna 1997 valmistunut video esitetään ennen hänen teostaan. Sen musiikkina soi Forsythen pitkäaikaisen yhteistyökumppani Thom Willemsin musiikki.

Playlist on kunnianosoitus klassiselle baletille. Se on myös hyvä osoitus siitä, kuinka haastavaa ja fyysistä se on, ja kuinka klassinen baletti on rinnastettavissa huippu-urheiluun. Tanssijat on puettu yhteneväisiin trikoisiin ja t-paitoihin, joiden selkäpuolelle on kirjoitettu jokaisen tanssijan sukunimi, kuin korostamaan tätä yhteyttä.

Playlist (Track 1,2) on leikkisä, svengaava, energinen, musikaalinen ja teknisesti äärimmäisen haastava. Se on vahvasti kollektiivinen teos, jossa tanssijat kannustavat toisiaan ja energia kasvaa teoksen aikana koko ajan suuremmaksi.

Esiripun noustessa kaikki 12 tanssijaa ovat näyttämöllä kolmessa neljän hengen ryhmässä. He alkavat liikkua kevyesti yhtä aikaa musiikin rytmiä seuraten ottaen vain pienen askeleen puolelta toiselle jalkojen ollessa vierekkäin eteenpäin ja pienessä kyykyssä. Seuraavassa hetkessä he nousevat pystyyn ja avaavat kätensä ja jalkansa perinteisiin baletin asentoihin. Vähitellen ryhmät alkavat eriytyä toisistaan liikkeiden lisääntyessä hyppyihin, plié-asentoihin ja vähitellen myös huimaaviin piruettisarjoihin. Kaikki näyttää rennolta ja helpolta. Vähitellen liikemateriaali täydentyy yhä haastavammilla liikkeillä, ja koko teos on varsinaista baletin laajan liikemateriaalin tykitystä.

Välillä Forsythe rikkoo asentoja hänelle ominaisiin ääriasentoihin, mutta palauttaa tanssijat niistä klassisen baletin perusasentoihin. Ryhmätanssin jälkeen teos purkautuu duettoihin, sooloihin ja eri kokoisten ryhmien tansseihin. On kuin seuraisimme huikeaa balettibattlea, ja aivan yhtä äkillisesti kuten teos alkoi, tanssijat palaavat kolmeen neljän tanssijan ryhmään ja hengästyttävä teos loppuu.

Tanssijat eivät tee samaa liikesarjaa yhdessä unisonossa, vaan saattavat ikään kuin satunnaiselta näyttävässä hetkessä tehdä samaa liikesarjaa vähän aikaan yhdessä, minkä jälkeen he taas erkaantuvat omiin sarjoihinsa.

Forsythe on kertonut, että hän halusi nostaa balettitanssijoiden taituruuden teoksen keskiöön. Hän muistuttaa, että oli aika, jolloin baletissa ei haluttu korostaa tanssijoiden teknistä taituruutta. Hänen mielestään klassisen baletin ytimessä kuitenkin on tuo taidokkuus: se, miten tanssija pystyy haastamaan fyysisiä rajojaan ja suoriutumaan teknisesti haastavista liikkeistä, mikä tekee yleisöönkin suuren vaikutuksen. Forsythe muistuttaa, että baletti syntyi alun perin sosiaalisia juhlahetkiä varten. Hän on halunnut korostaa tätä historiaa luomalla klassista liikettä aikamme musiikkiin, jonka tahdissa useat yleisössä olevat ovat oletettavasti tanssineet. Hänen tavoitteensa on ollut tehdä tällä tavalla baletista helppotajuisempaa ja lähestyttävämpää. Samalla hän haluaa välittää yleisölle kunnioituksensa taiturillisia tanssijoita kohtaan.

Teoksessa tanssiva Shunsuke Arimizu kertoo, että harjoitusprosessin alussa tammikuussa viikon ajan tanssijat opiskelivat kaikki eri soolot, jonka jälkeen teoksen harjoittaja valitsi mikä soolo sopii kullekin tanssijalle parhaiten. Teoksen varsinaiset harjoitukset alkoivat maaliskuun alussa.

Shunsuke Arimizun mukaan Forsythen teokset haastavat tanssijat tavoittelemaan omia rajojaan ja myös ylittämään ne. Hänen liikekielensä kertoo tanssijalle, että aina on mahdollisuus tutkia lisää omaa kehoaan ja liikkeitään. Juuri tämä piirre tekee Forsythen teoksista todella haastavia. Toki kaikissa teoksissa on mahdollisuus kehittää itseään eteenpäin, mutta Forsythen liikekielessä on erityistä se, että heti kun tanssija tuntee olonsa tanssiessaan mukavaksi ja turvalliseksi, tietää, että jotain on pielessä.

Arimizun mukaan teosta Playlist (Track 1,2) on hauska tanssia, ja hän uskoo ja toivoo tuon tunnelman välittyvän myös katsomoon.

Half Life

”Tanssi tulee vatsasta, sydämestä ja aivoista. Tanssi tulee kehosta, kaikesta. Koska kyse on täydellisestä yhdistelmästä, liittyvät kaikki elimet yhteen aivoista sydämeen saakka. Ei voi tanssia vain yhdellä ruumiin osalla vaan koko keholla.”

Näin kertoo teoskokonaisuutemme viimeisen teoksen koreografi Sharon Eyal. Hän korostaa sitä, kuinka tanssin intensiteetti ei välttämättä tarkoita suuria liikkeitä, vaan pienetkin liikkeet voivat olla suuria, kunhan liikkeet syntyvät ihmisen sisältä aidosta tunteesta.

Eyal loi teoksen Half Life alun perin Tukholman kuninkaalliselle baletille vuonna 2017. Sittemmin teoksen on liittänyt ohjelmistoonsa myös Berliinin valtionoopperan baletti. Teoksessa oli alun perin 13 nais- ja miestanssijaa, mutta Kansallisbaletin taiteellinen johtaja Javier Torres sai ajatuksen, että kaikki Half Lifen tanssijat olisivatkin naisia, vastakohtana sitä edeltävälle Forsythen teokselle. Lupa saatiin ja näin tällä kerralla teoksen esittävät naistanssijat.

Batsheva Dance Companyssa pitkän uran tanssijana tehnyt Sharon Eyal perusti L-E-V-tanssiryhmän yhdessä multimediataiteilija Gai Beharin kanssa vuonna 2013. Oman ryhmänsä lisäksi työpari on luonut teoksia muun muassa Nederlands Dans Theaterille, Berliinin valtionoopperan baletille sekä Tukholman kuninkaalliselle baletille. L-E-V-ryhmä on vieraillut esimerkiksi Lontoon Sadler’s Wellsissä sekä Sydneyn oopperatalossa.

Ennen Ohad Naharinin johtamassa Batsheva Dance Companyssa työskentelyään Eyal sai perinteisen balettikoulutuksen. Uransa alkuaikoina hän työskenteli myös tanssijana muutamassa Tero Saarisen teoksessa.

Half Life -teoksen Sharon Eyal on luonut yhteistyössä Gai Beharin kanssa. Sen musiikkina soi tallenteelta säveltäjä ja DJ Ori Lichtikin metallinen ja toisteinen äänimaailma, joka koskettaa myös fyysisellä tasolla.

Teoksessa on mystinen, uhkaavakin tunnelma. Sen avaa kaksi pimeydestä vähitellen esiin nousevaa ihonvärisiin trikoisiin puettua hahmoa, jotka toistavat ikiliikkujan tavoin minimalistisia liikkeitä. Toinen hahmoista seisoo suoraan eteenpäin ja on liikkeessä vieden taivutettuja käsivarsiaan puolelta toiselle kuin juostessa tai kuin sambaa tanssiessa, mutta paikallaan pysyen. Toinen puolestaan toistaa liikettä, jossa toinen jalka heilahtaa etuviistoon keskivartalosta lähtevän voiman avulla. Vähitellen heihin liittyy ryhmänä tilassa liikkuva sykkivä joukko samanlaisiin asuihin puettuja hahmoja. Hahmojen olkapäät nykivät ja jalat värähtelevät, ja melkein koko teoksen ajan he kulkevat pienessä plie-asennossa puolivarpaillaan. Onko kyse ihmisistä, eläimistä, hyönteisistä vai atomin ytimessä olevista protoneista ja neuroneista? Olemmeko seuraamassa kaukaisen alkuperäiskansan intensiivistä rituaalia?

Tanssijajoukko liikkuu kuin näkymättömällä langalla toisiinsa kiinnittyneenä, ja vaikka he teoksen edetessä erkanevat hetkellisesti toisistaan, palaavat he pian takaisin tiiviiseen muodostelmaan. Ryhmä liikkuu varsin yhteneväisesti, mutta teoksen aloittanut hahmo toistaa itsepäisesti omaa liikesarjaansa eteenpäin pyrkien mutta paikoillaan pysyen. Teoksen voisi nähdä käsittelevän yksilöä ja yhteisöä, vapautta ja mukautumista joukkoon.

Vaikka tanssijat liikkuvat tiiviisti yhdessä kuin yksi organismi, on jokaisella tanssijalla myös oma luonteensa. Eyal korostaakin, että hänestä on hienoa nähdä ihmisiä, jotka ovat yhtä aikaa samanlaisia, mutta erilaisia. Heillä on sama ajoitus, sama muoto, sama idea ja sama tyyli, mutta he ovat kuitenkin erilaisia. ”Rakastan katsoa unisonoa, mutta vinoutunutta unisonoa”, hän toteaa.

Sharon Eyalin liikekielessä on tihentynyttä energiaa, joka tanssijoiden on pidettävä sisällään, vaikka samanaikaisesti haluaisivatkin päästää sen purkautumaan ulos. Liikkeiden voima lähtee kehon ytimestä. Tanssijat muuttavat kehoaan ja saavat näyttämään ne myös esteettisesti groteskeilta ja karuilta – ja samanaikaisesti myös erityisen kauniilta. Puvut ovat minimalistisen pelkistettyjä ja Alon Cohenin valaistus maalaa postapokalyptisen avaruuden, johon päivänvalon säteet eivät ylety.

Teoksessa tanssivan Viola Länsivuori Rodriguesin mukaan teoksen liikekielen erityisyys syntyy Eyalin tavassa yhdistää hengittävää liikettä erittäin kompaktiin ja äärimmäiseen tapaan liikkua. Koreografi käyttää paljon toistoa, mikä on tanssijalle sekä mielenkiintoista että haastavaa. Vaikeinta onkin intensiteetin sekä fokuksen säilyttäminen ja jopa kasvattaminen teoksen loppuun saakka. Vaikka liikkeet ovat erittäin minimalistisia, se ei Länsivuori Rodriguesin mukaan poista niiden haastavuutta, vaan tekee kaikesta jopa vaikeampaa. Neljäkymmentä minuuttia kestävä teos on sekä fyysisesti että henkisesti raskas. Länsivuori Rodrigues korostaa tanssijaryhmän yhteistyötä, joka kannattelee läpi teoksen ja luo energiaa. Tanssija saa luoda teoksesta oman tarinansa ja näkökulmansa, ja tämä pätee myös katsojiin. Viola Länsivuori Rodrigues kokee teoksen jonkinlaisena matkana – mutta minne, sitä hän ei tiedä.

Jokaisella illan koreografeista on oma vahva kädenjälkensä ja tyylinsä. Jokainen heistä haastaa tanssijat omalla erityisellä tavallaan ja esittelee yleisölle liikkeen, musiikin ja visuaalisuuden moninaisia muotoja. Me katsojat koemme teokset kukin omalla tavallamme aiempien kokemustemme ja mieltymystemme pohjalta.

Kansallisbaletin hämmentävän muuntautumiskykyiset tanssijat pystyvät omaksumaan koreografien liikekielen vaivattoman tuntuisesti. Teoskokonaisuus on herkkä, koskettava, energinen, virkistävä ja yllättävä. Illan nimi T(r)anssi kuvaa osuvasti näitä teoksia, joita kokiessaan katsojakin voi tanssijoiden ohella vaipua jonkinlaiseen transsinomaiseen tilaan.