Romeo ja Julia: teosesittely
Tervetuloa teosesittelyn pariin. Tällä kertaa esittelyvuorossa on John Crankon baletti Romeo ja Julia Sergei Prokofjevin musiikkiin.
Rakastettu tuotanto on ollut Kansallisbaletin ohjelmistossa jo vuodesta 1996 ja se tekee edelleen suuren vaikutuksen, kun yhä uudet tanssijasukupolvet tekevät oman tulkintansa Veronan rakastavaisten surullisesta tarinasta. Tässä baletissa jokaisella roolilla, oli se suuri tai pieni, on merkityksensä tarinan kerronnan ja sen uskottavuuden kannalta.
Kansallisbaletti on balettimestareidensa johdolla tehnyt taas todella vakuuttavaa työtä ja katsojalle piirtyy uskottava kuva Veronan kaupungin eläväisestä menosta sen kujilla ja toreilla. Samoin toistensa kanssa vihoissa olevien Capuletien ja Montaguen sukujen syvällä olevat ristiriidat ja uhkaava tunnelma sävyttävät tarinaa alusta lähtien.
On tiistai kesäkuun 26 päivä vuonna 1973. Stuttgartin baletti on paluulennolla voitokkaalta vierailultaan Yhdysvaltoissa. Osa tanssijoista on aloittanut vierailun jälkeen kesälomansa Yhdysvalloissa, osa on matkalla kotiin Saksaan. Vierailu alkoi New Yorkin Metropolitanista, josta oli jatkettu Washingtoniin ja Philadelphiaan. Ryhmä oli taas kerran tehnyt suuren vaikutuksen kriittiseen amerikkalaisyleisöön. Väsynyt mutta tyytyväinen baletinjohtaja John Cranko nautti lennolla illallisen ja katsottuaan elokuvan hän otti miedon unilääkkeen ja vetäytyi lepäämään lentokoneen etuosaan. Yksi ryhmän jäsenistä meni Johnin luo ja yritti herättää tämän onnistumatta. Jotain oli vialla. Koneen lentäjä pyysi lupaa saada tehdä välilaskun Irlannin länsirannikolla olevalle Shannonín lentokentälle, mutta siellä oli parhaillaan lakko ja kone joutui jatkamaan matkaansa Dubliniin. Cranko vietiin sairaalaan, jossa jouduttiin vain toteamaan, että hän oli menehtynyt. Valitettavasti mieto lääke oli saanut hänet jostain syystä menettämään tajuntansa ja voimaan pahoin. Voitokas vierailu oli saanut surullisen käänteen Crankon menehtyessä vain 45-vuotiaana.
Crankon kuolema oli suuri menetys niin Stuttgartin baletille, jonka hän oli johtajakaudellaan johtanut pienestä paikallisesta oopperan tanssiryhmästä maailman keskeisten balettiryhmien joukkoon, kuin koko kansainväliselle balettiyhteisölle. Hänen koreografinen työnsä kattaa noin 80 teosta, ja voi vain arvailla mitä olisi vielä syntynyt, jos hänen elämänsä olisi jatkunut.
John Cranko syntyi pienessä eteläafrikkalaisessa kaivoskaupungissa vuonna 1927. Rakkaus teatteriin ja balettiin syntyi jo nuorena. Kun hänen sisarensa aloitti balettiopinnot perheen muutettua Johannesburgiin, pääsi John mukaan seuraamaan tämän tunteja ja ihastui balettiin taidemuotona.
Johnin vanhemmat olivat nähneet Serge Diaghilevin maailmankuulun Ballets Russes -ryhmän esiintyvän Lontoossa ja kertoivat kokemastaan lapsilleen. Nämä kertomukset herättivät Johnin mielenkiinnon. Hän rakensi jo nuorena pahvilaatikoista pieniä teattereita, joihin loi piipunrasseista pieniä tanssijahahmoja. Myöhemmin hän veisti itse puusta pienet nuket, ompeli niille vaatteet, kirjoitti vuorosanat ja loi tätinsä kanssa niille nukketeatteriesityksiä, joita he esittivät sukulaisille ja tuttaville.
Asianajaja-isä kannusti poikaansa musiikin pariin ja antoi tälle sen verran viikkorahaa, että tämä pystyi viikoittain ostamaan itselleen äänilevyn. Crankon teoksista välittyykin laaja musiikillinen oppineisuus.
Tanssiopinnot Cranko aloitti noin 13-vuotiaana. Myöhemmin hän kertoi, ettei hän koskaan varsinaisesti halunnut tulla tanssijaksi, vaan saada kaiken sen tiedon tanssimisesta, joka auttaisi häntä tulemaan koreografiksi. Crankosta ei tullutkaan loistavaa tanssijaa, mutta hän teki vahvoja roolitöitä ja teki vaikutuksen tehtävissä, jotka eivät vaatineet teknistä taituruutta.
Ensimmäisen koreografiansa Cranko loi kotimaassaan vain 17-vuotiaana. Pian sen jälkeen hän muutti 18-vuotiaana Englantiin jatkamaan tanssiopintojaan eikä koskaan enää palannut kotimaahansa sen apartheid-politiikan takia. Cranko lopetti tanssijan uransa 23-vuotiaana ja omistautui kokonaan koreografin työlle. Ensimmäisen työpaikkansa koreografina hän sai Lontoon Sadler’s Wells -balettiryhmältä.
Cranko oli koreografina erittäin tuottelias, ja hän loi balettiteosten lisäksi tanssikohtauksia oopperoihin sekä revyitä. Vuonna 1960 Cranko sai kutsun vierailla Stuttgartin baletin koreografina ja jo seuraavana vuonna hänet nimitettiin ryhmän johtajaksi. Stuttgartin baletti oli tuohon aikaan lähinnä oopperatalossa toimiva avustajajoukko, joka vastasi tanssikohtauksista oopperoissa, musikaaleissa ja opereteissa. Itsenäistä asemaa arvostettuna balettiryhmänä sillä ei vielä silloin ollut. Cranko ryhtyi rakentamaan ryhmälle kunnianhimoista ohjelmistoa ja sai aikaan myös yleisössä positiivisemman suhtautumisen balettiin. Vaikutus levisi muuallekin Saksaan ja balettia alettiin arvostaa aivan uudella tavalla. Crankon ansiosta taitavat tanssijat hakeutuivat juuri Stuttgartiin, ja hän antoi heille ”vastalahjaksi” hyviä rooleja ja tuki heitä suurella lämmöllä työssään. Baletin historiaan ovat jääneet mm. sellaiset nimet kuten Marcia Haydée ja Richard Cragun.
Crankon johdolla ryhmä teki laajoja kansainvälisiä vierailuja Lontooseen, Neuvostoliittoon ja New Yorkiin. Hän antoi myös ryhmän sisältä nouseville nuorille koreografilahjakkuuksille mahdollisuuden työskentelyyn. Näin saivat alkunsa sellaiset baletin menestystarinaa kirjoittaneet koreografit kuten John Neumeier ja Jirí Kylián.
Koreografina John Cranko oli useamman eri tyylin mestari: hän loi niin abstrakteja baletteja kuin laajoja sinfonisia balettiteoksia sekä teki uusia tulkintoja klassikoista kuten Joutsenlampi ja Pähkinänsärkijä. Lähimpänä hänen sydäntään olivat ehkä kuitenkin kokoillan baletit, joissa yhdistyvät maailmankirjallisuuden keskeiset teokset ja korkeatasoinen musiikki. Näistä keskeisimpiä ovat Kuinka äkäpussi kesytetään, Onegin sekä nyt esittelyvuorossa oleva Romeo ja Julia.
William Shakespeare kirjoitti näytelmänsä Romeo ja Julia arviolta vuoden 1591 tienoilla. Kuten niin monella Shakespearen näytelmistä, myös surullisella tarinalla Veronan rakastavaisista on alkuperäiset juurensa antiikin ajan kertomuksessa. Elisabethin ajan Englannissa 1500- ja 1600-luvuilla teatteri oli muodissa, ja kirjailijoilta tilattiin niin tiuhaan tahtiin uusia näytelmiä, että tekstin alkuperäisyys oli toisarvoista. Vakiintunut tapa olikin kirjoittaa uudelleen olemassa olevia tekstejä niitä muokaten ja parantaen.
Yksi Shakespearen muutoksista koski Julian ikää: näytelmässä tyttö on vain 14-vuotias, mikä ei tuohon aikaan ollut mitenkään epätavallinen ikä mennä naimisiin. Avioliitto oli yhteiskunnallisesti merkittävässä asemassa ja sopimusavioliitot olivat tavallisia. Romeon ja Julian tarina ei ollut sopimusavioliittojen aikana mitenkään epätavallinen, ja valitettavasti yhä edelleen joissakin kulttuureissa nuorilla ei ole mahdollisuutta valita puolisoaan eikä myöhemmiltäkään tragedioilta ole vältytty.
Romeon ja Julian historia balettina on pitkä. Ensimmäinen balettiversio Shakespearen näytelmästä nähtiin jo 1700-luvun lopulla. Myös seuraavalla vuosisadalla koreografit tekivät omia versioitaan näytelmästä, mutta sitten kuluikin yli vuosisata ennen kuin koreografit palasivat aiheen pariin.
Bronislava Nijinska, legendaarisen Vaslav Nijinskyn sisar, laati oman versionsa baletista Ballets Russes -seurueelle vuonna 1926. Baletin visualisoinnista vastasivat surrealistit Max Ernst ja Joan Miró. Tässä epätavallisessa tuotannossa on mm. kohtaus, jossa nuoripari karkaa lentokoneella harjoiteltuaan Shakespearen näytelmään pohjautuvaa balettia harjoitussalissa. Nijinskan näkemys nostatti suuria mielenosoituksia baletin ensi-illan yhteydessä Pariisissa.
Monet säveltäjät ovat luoneet musiikkia Shakespearen näytelmän pohjalta, ja 1950-luvulla Leonard Bernstein teki samasta aiheesta rakastetun musikaalinsa West Side Story, jonka koreografian laati Jerome Robbins. Sergei Prokofjevin musiikki balettiin valmistui jo vuonna 1935, mutta baletti sai erilaisten mutkien jälkeen ensiesityksensä vasta vuonna 1938. Alun perin Kirovin baletin, nykyisen Mariinskin baletin piti esittää se, mutta tilaus peruttiin. Sitten Bolšoi-baletin tanssijat pitivät musiikkia liian monimutkaisena, ja lopulta baletti sai kantaesityksensä Brnon baletin esittämänä.
Neuvostoliitossa baletti nähtiin ensimmäisen kerran vuonna 1940, jolloin koreografiasta vastasi Leonid Lavrovski. Kirov-baletti kantaesitti tuotannon, ja pääosissa tanssivat legendaarinen Galina Ulanova ja Konstantin Sergejev. Lavrovskin Romeo ja Julia nousi maailmanmaineeseen ja se nähtiin lännessä ensimmäisen kerran Bolšoi-baletin kiertueella vuonna 1956. Tuotantoa ylistettiin sen näyttävyyden, suuruuden ja dramaattisuuden vuoksi. Suurta huomiota herätti myös Prokofjevin intensiivinen, runollinen ja realistinen musiikki, jossa hän käyttää johtoaiheita kuvaamaan eri henkilöitä. Kuulemme esimerkiksi jo alkusoitossa Julian lyhyen elämän eri teemat alun leikkisästä nuoresta tytöstä – lähes lapsesta – tarinan lopun dramaattisiin vaiheisiin.
John Cranko sekä Kenneth MacMillan näkivät Lavrovskin version Lontoon Covent Gardenissa, ja kumpikin loi myöhemmin omat tulkintansa baletista. Heidän versionsa ovatkin saaneet vaikutteita Lavrovskilta. Lukuisat muutkin koreografit ovat innoittuneet rakastavaisten tarinasta. Heistä mainittakoon mm. John Neumeier ja Rudolf Nurejev.
Kansallisbaletilla on ollut historiansa aikana ohjelmistossaan useamman eri koreografin tulkinta Veronan rakastavaisista. Nyt esitettävä John Crankon näkemys sai ensi-iltansa lähes 30 vuotta sitten ja teosta on esitetty jo lähemmäs sata kertaa.
Crankon ensimmäinen versio Romeosta ja Juliasta syntyi vuonna 1958 Milanon La Scalan baletille. Kantaesitys oli ulkoilmanäyttämöllä Venetsiassa ja Juliana tanssi Carla Fracci. Vuonna 1962 Cranko loi uuden version Stuttgartin baletille, nyt Julian roolissa tanssi nuori brasilialainen Marcia Haydée. Haydée tanssi sittemmin pääroolit useimmissa Crankon baleteissa ja nousi balettimaailman kirkkaimpien tähtien joukkoon nimenomaan Crankon teosten vaikuttavana tulkitsijana.
Romeo ja Julia oli Crankon lopullinen läpimurto Stuttgartissa. Teosta on pidetty ryhmän avainteoksena ja se on edelleen sen, kuten niin monen muunkin kansainvälisen balettiryhmän ohjelmistossa.
Crankon ehdotus luoda baletti Shakespearen rakastettuun teokseen otettiin aluksi epäilevästi vastaan. Stuttgartin baletilla oli ollut vain muutamaa vuotta aiemmin ohjelmistossaan toisen koreografin näkemys teoksesta. Cranko ei kuitenkaan luopunut ajatuksestaan. Hänellä oli tuoreessa muistissaan Lontoossa näkemänsä Lavrovskin versio ja samoihin aikoihin Lontoon Old Vic -teatterissa näkemänsä Franco Zeffirellin vaikuttava näytelmä Veronan rakastavaisista, josta tämä myöhemmin teki myös elokuvan. Pienenä anekdoottina kerrottakoon, että tuossa näytelmässä Julian roolia esitti upean uran näyttelijänä niin teatterissa kuin elokuvissa tehnyt Judi Dench.
Ensimmäisessä näytöksessä näemme, kuinka Veronan kaupunki aamun sarastaessa herää eloon. Romeo tunnustaa rakkauttaan kauniille Rosalindalle. Vähitellen asemastaan kilpailevien Capuletien ja Montaguen mahtisukujen välille syntyy taistelu, jonka keskeyttää Veronan herttua. Katsojalle tulee heti selväksi, että pinnan alla kuohuu.
Seuraava kohtaus esittelee meille Julian rakkaan imettäjänsä kanssa. Tytön kevyt tanssi kuvastaa hänen nuoruuttaan. Kohtauksen lopussa hän saa äidiltään ensimmäisen tanssiaisasunsa, josta hän iloitsee lapsenomaisesti ehkä vielä ymmärtämättä, että hänet tullaan siinä esittelemään kihlatulleen kreivi Parisille.
Kolme ystävää Romeo, Mercutio ja Benvolio ovat myös ajatelleet mennä Capuletien juhliin valeasuissa ja naamioituneina. Kaverusten elämäniloa kuvastaa vaativa trio, jossa Cranko ei kuljeta tarinaa eteenpäin, mutta kuvaa hyvin näitä iloisia nuorukaisia. He hyppivät välillä leikitellen kuin Veronan kujilla konsanaan, mutta rennon ja leikkisän liikemateriaalin väliin Cranko liittää klassisen baletin haastavaa sanastoa. Tässä ilmapiruetteja pursuavassa kohtauksessa on renessanssiajan battle-henkeä, kun miehet ottavat leikkisästi mittaa toisistaan.
Tanssiaisissa juhlavan jäykän hovitanssin jälkeen Julia saapuu juhliin imettäjänsä kanssa. Hänen saapumisensa on rakennettu taitavasti niin, että tyttö on kaikkien huomion keskipisteenä. Julian ja Romeon ensikohtaaminen esitetään myös nerokkaasti: kun Paris polvistuu suutelemaan Julian kättä, näkee Julia tämän takana naamionsa riisuvan Romeon ja heidän katseensa kohtaavat ensimmäisen kerran. Romeo unohtaa silmänräpäyksessä Rosalindan.
Ensimmäisen näytöksen päättää kohtaus tanssiaisten jälkeen. Julia haaveilee tapaamastaan nuorukaisesta parvekkeellaan, kun Romeo saapuu salaa puutarhaan. Vihassa olevien sukujen nuoret tanssivat kauniin kaksintanssin ja vannovat toisilleen ikuista rakkautta.
Toisen näytöksen aloittaa suuri karnevaalijuhla sadonkorjuun aikaan. Romeokin liittyy Mercution ja Benvolion kanssa juhlintaan, vaikka hänen ajatuksensa ovat vielä edellisen yön kohtaamisessa. Imettäjä tuo Romeolle kirjeen, jossa Julia pyytää häntä tulemaan isä Lorenzon luo. Nuoret menevät salaa naimisiin ja Romeo palaa sen jälkeen keskelle karnevaalin pyörteitä. Julian serkku Tybalt saapuu paikalle ja iloinen tunnelma muuttuu salamannopeasti uhkaavaksi. Tybalt haastaa Romeon taisteluun, mutta tämän väistyessä Mercutio aloittaa kaksintaistelun Tybaltin kanssa ja saa surmansa. Nyt Romeolla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kostaa ystävänsä murha. Kohtaus päättyy Romeon voittoon ja paikalle kutsuttu Lady Capulet menettää järkensä nähdessään kuolleen sukulaispoikansa.
Kolmas näytös esittelee meille rakastavaiset Julian makuuhuoneessa aamun koitteessa. Romeo joutuu pakenemaan Veronasta ja hyvästelee Julian. Romeon lähdettyä saapuvat Julian äiti ja isä sekä kreivi Paris. Julian ja Parisin häiden aika lähestyy. Tyttö nousee uhmaamaan vanhempiaan ja kieltäytyy toistuvasti, mutta päätös on jo tehty.
Julialle ei jää muuta keinoa kuin hakea apua isä Lorenzolta. Tämä antaa hänelle rohtoa, joka saa aikaan valekuoleman. Ajatus on, että Julia vietäisiin perhehautaan, josta Romeo myöhemmin hänet noutaisi. Tosin Romeo ei koskaan saa kuulla tästä suunnitelmasta.
Hääpäivänsä aamuna Julia löydetään kuolleena sängystään. Hautajaisten jälkeen Romeo rientää Capuletien hautakammioon ja kohtaa siellä surevan kreivi Parisin ja surmaa tämän. Sen jälkeen hän pistää itseään tikarilla sydämeen ja kuolee rakastettunsa vierelle. Julia herää, mutta liian myöhään, syleilee rakasta puolisoaan viimeisen kerran ja surmaa itsensä.
Cranko käyttää koreografiassaan klassisen baletin liikekieltä, mutta tästä jo yli 60 vuotta vanhasta näkemyksestä puuttuu kaikki perinteisen klassisen baletin muodollisuus. Tanssijat ovat aitoja ihmisiä tunteineen, ja kun he esimerkiksi juoksevat, he juoksevat kuten ihmiset eivätkä kuten balettitanssijat. Tai kun näemme ryhmän kaupunkilaisia, eivät nämä asettaudu tanssien välissä seisomaan symmetrisiin asetelmiin, vaan he muodostavat esityskerrasta toiseen hieman erilaisia muodostelmia näyttämölle reagoiden päähenkilöiden elämänvaiheisiin todentuntuisesti. Tanssijoiden on elettävä tarina aidosti ja kerrottava tarinaa kehonsa liikkeillä ja ilmeillä eikä klassisesta baletista tutuksi tulleella mimiikalla. Teoksesta välittyykin aitous ja vilpittömyys: näin voisi todella tapahtua. Teoksesta puuttuvat myös klassiselle baletille tyypilliset suuret tanssikohtaukset, joissa vain tanssitaan tanssimisen ilosta. Cranko kuljettaa tarinaa jatkuvasti eteenpäin.
Crankon näkemys kuvastaa Stuttgartin baletin historiaa: vuonna 1962 kyse oli vielä pienestä ryhmästä, jossa oli muutama hyvä solistitanssija. Tästä kertoo varmasti myös osittain se, että vain Julia ja nk. liljatytöt eli viimeisen näytöksen morsiusneidot tanssivat varpaillaan. Toisaalta näin korostuu Julian viattomuus ja kevyt tyttömäisyys muihin verrattuna. Vilpittömyydessään ja suuressa rakkaudessaan hänessä on jotain aineetonta. Tätä korostaa nyt nähtävässä tuotannossa myös puvustus. Vain Julialla ja liljatytöillä on ilmavasta sifongista tehdyt vaatteet.
Tanssijajoukolle luodut koreografiat ovat luonnollisen oloisia. Niissä on jotain kansantanssinomaista ja ne ovat osittain saaneet vaikutteista piiritansseista ja tarantellasta, mikä näkyy hyvin esimerkiksi toisen näytöksen suuressa karnevaalikohtauksessa.
Kaupunkilaisten kohtauksille muodostaa vaikuttavan vastakohdan Capuletien juhlien suuri tanssiaiskohtaus, joka kuvastaa ylhäisön mahtailevuutta ja kankeutta. Ryhmä tanssii seremoniallisesti vain joko suoraan yleisöön päin tai siitä poispäin. Tämä kohtaus rakentaakin vahvan kontrastin tanssiaisissa ensimmäistä kertaa kohtaaviin nuoriin rakastavaisiin.
John Crankon tavaramerkki ovat vaikuttavat kaksintanssikohtaukset, ja Romeossa ja Juliassa ne nousevat esiin kokonaisuudesta. Julia kulkee kaksintansseissa halki ilman Romeonsa käsivarsilla. Vaikeat nostot kuvaavat hienosti rakastavaisten suhdetta, kun Julia pelkäämättä heittäytyy rakastamansa miehen käsivarsille ja tämä heilauttaa hänen jalkansa toistuvasti kohti taivasta. Nostot heijastelevat rakastuneiden nuorten uskoa ja luottamusta toisiinsa: kun rakastaa, on kaikki mahdollista!
Cranko kuvailee taitavasti tapahtumia ja tunteita liikkeiden avulla. Yhtenä esimerkkinä tästä on ensisuudelman vaikutus Juliaan. Hän liikkuu varpaillaan nopeasti takaperin bourree-liikkeellä. Nopeat jalkojen liikkeet kuvastavat hyvin Julian tunnetilaa: hän on rakkaudesta poissa tolaltaan. Myös kuuluisa parvekekohtaus, Romeon ja Julian kohtaaminen yöllisessä puutarhassa, ei ole vain tanssia tanssimisen vuoksi, vaan Cranko kertoo liikkeillä tarinaa. Sen aloittaa Romeon variaatio, jossa hän tunnustaa rakkautensa tytölle, aivan kuten Shakespearella Romeo lausuu Julialle rakkaudentunnustuksensa.
Cranko on dramaturgian ja tilallisen esittämisen mestari. Hän rakentaa kohtaukset vähitellen vaikuttavasti kohti draaman tummempia käänteitä. Toisen näytöksen kepeästikin alkanut miekkailukohtaus muuttuu vähitellen julmaksi tragediaksi. Tuo taistelukohtaus on naturalistisuudessaan elämänmakuinen. Tässä eivät tyylikkäästi miekkaile klassiset tanssijat, vaan lihaa ja verta olevat ihmiset Veronan kujilla.
Cranko osaa myös sijoittaa tanssijat tilassa niin, että draamalliset tilanteet korostuvat. Näin tapahtuu mm. toisen näytöksen lopussa, kun Tybalt on surmannut Mercution. Kaupunkilaiset ovat kerääntyneet hänen ruumiinsa ympärille, ja Cranko sijoittaa Tybaltin yksin vastakkaiselle puolelle taakse. Tästä syntyy vaikuttava dramaattinen ja tilallinen jännite, kun ryhmä on oikealla etualalla ja Tybalt siitä diagonaalissa näyttämön takaosassa.
Koreografia hyödyntää myös liikkeissä johtoaiheita, josta on useita esimerkkejä. Romeo esimerkiksi painaa toistuvasti Julian kädet poskeaan vasten. Koreografiassa toistuu myös liike, jossa hän nostaa Julian olkapäälleen: ensimmäisen kerran puutarhassa, nk. parveke-pas de deux’ssä. Tuolloin liike ilmaisee rakkauden suurta hurmaa, mutta myöhemmin makuuhuonekohtauksessa liike toistuu haikeammissa tunnelmissa: aamun valjetessa Romeon on lähdettävä rakkaansa luota.
Merkitykselliseksi nousee myös Romeon yksinkertainen liike, kun hän makuuhuonekohtauksessa hääyön jälkeen kiertää nukkuvan Julian hiuksia haaveillen sormiensa ympäri. Sama liike toistuu baletin lopussa täysin toisenlaisissa tunnelmissa, kun hän juuri ennen kuolemaansa vielä kerran pyörittelee rakkaansa hiuksia.
Lukuisat tanssijat ovat vuosien saatossa eläytyneet Veronan rakastavaisten tarinaan. Suuri haaste on liittää tekninen taituruus roolityöhön niin, että tarina yhä uudelleen koskettaa meitä katsojia. Tanssijoiden työtä tukee uskottavasti rakennettu koreografia ja Prokofjevin riipaiseva musiikki, joka seuraa ja vahvistaa draaman käänteitä ja henkilöiden tunnetiloja herkeämättä. Musiikki kertookin koreografian rinnalla vahvasti koskettavaa tarinaa Veronan rakastavaisista. Kansallisoopperan orkesterin johdossa vierailee Johannes Witt.
John Crankon sanoin:
”Baletteja ei kannata tehdä vain askelten takia, sille ei elämäänsä kannata uhrata:
Mielestäni tärkeintä on oppia kääntämään erittäin konkreettinen, fyysinen tapa ilmaista henkiseksi: kaikessa, mitä tekee, on sielun oltava mukana. Vartalon on ikään kuin muututtava sieluksi.”
