Varvastossun tarina
Varvastossut kohottavat tanssijattaren kirjaimellisesti ja vertauskuvallisesti maanpinnan yläpuolelle. Ne symboloivat tanssijattaren keveyttä sekä taustalla olevaa vuosikausien työtä. Nuori tanssinopiskelija tuskin koskaan unohtaa sitä hetkeä, jolloin hän sai ensimmäiset varvastossunsa: se on kuin riitti, jonka kautta siirrytään seuraavaan vaiheeseen kohti mahdollista ammattitanssijan uraa.
Alkuaskeleet renessanssissa
Baletin juuret ovat 1400- ja 1500-luvun Italian renessanssihoveissa. Tuo alkuun vain aristokraattien huvi levisi Ranskaan Katarina de’ Medicin vaikutuksesta hänen tultuaan Ranskan kuningattareksi vuonna 1547. Historian ensimmäisenä hovibalettina on pidetty hänen tilaamaansa teosta Ballet Comique de Reine -teosta vuodelta 1581. Kuvat näistä esityksistä levisivät taiteilijoiden tallentamina Euroopan muihin hoveihin, ja pian kaikki kiinnostuivat tästä uudesta taidemuodosta. Ranskan Ludvig XIV perusti Académie Royal de Dansen vuonna 1661, josta sittemmin kehittyi Pariisin oopperan baletti, ja 20 vuotta myöhemmin myös naiset alkoivat tanssia balettia. Balettitossuissa oli ajan tyylin mukaisesti korot, ja ensimmäiset korottomat balettitossut ilmestyivät 1700-luvun puolivälissä Marie Carmargon myötä. Hänen tossunsa olivat pehmeiden balettitossujen esiaste. Tossujen kärjet oli vahvistettu laskostamalla kangasta niin, että tanssija pystyi pyörähtämään ja ojentamaan täydellisesti jalkateränsä. Näillä tossuilla ei vielä noustu varpaille. Baletin historiaan ’La Camargo’ on jäänyt siksi, että hän lyhensi esiintymisasuaan niin, että pystyi paremmin esittelemään loistavaa teknistä osaamistaan, mm. monia hyppyjä, joihin pystyivät vain miestanssijat.
Nykyaikaisen baletin esiaste kehittyi Ranskassa 1700-luvun loppupuoliskolla pääasiassa balettimestari Jean-Georges Noverren tekemien uudistusten kautta. Hän halusi baletin olevan ”näytelmä ilman sanoja”, jossa tarina kerrotaan koreografian ja musiikin harmonian avulla. Tällä aikakaudella baletissa alkoi esiintyä yhä tänäkin päivänä nähtäviä liikkeitä, ja laji alkoi vähitellen muistuttaa sitä, minkä nykyään miellämme baletiksi.
Ballerinat vaijereiden varassa
Noverren oppilaan Charles-Louis Didelot’n vaikutus varvastossujen kehitykseen on ollut huomattava. Didelot oli joutunut lopettamaan uransa tanssijana loukkaantumisen takia, ja kun Venäjän keisarillinen baletti tarvitsi uutta pääkoreografia, ehdotettiin tehtävään Didelot’ta. Hänen yksinäytöksinen balettinsa Flore ja Zephyre (Flore et Zéphire) herätti suurta huomiota Lontoossa vuonna 1796. Samalla Didelot esitteli kehittelemänsä laitteen, joka nosti tanssijat vaijereiden avulla ilmaan (nk. lentävät koneet). Näin pystyttiin luomaan eteerisyyden ja painottomuuden vaikutelma. Laitteen teknisestä toiminnasta oli vastuussa insinööri ja näyttämömestari Liparotti, joka vastapainoja hyödyntämällä nostatti ballerinat vaijereiden varassa ilmaan niin, että nämä pystyivät ensin tasapainoilemaan sekä ottamaan muutaman askeleen varpaillaan ja lopulta nousemaan ilmaan ja liitelemään näyttämön yläpuolella useampia minuutteja yleisön ihastellessa tätä ihmettä. Kriitikot olivat huolissaan tanssijoiden turvallisuuden puolesta ja ballerinat puolestaan vaativat korkeampia palkkioita suostuessaan hurjiin ilmalentoihin, mutta keksintöönsä ihastunut Didelot jatkoi kokeilujaan. Hän loi yi 40 kokoillan balettia ja lukuisan määrän lyhyempiä tanssinumeroita ja nosti venäläisen baletin aivan uudelle tasolle.
Yliluonnollisten olentojen esiinmarssi
Myös baletti heijasteli 1800-luvulla tuolloin vallinnutta romanttista suuntausta. Tunteet nostettiin järjen edelle ja menneiden aikojen ihannointi oli tyypillistä, samoin yliluonnolliset olennot. Baletista tuli erittäin suosittu taidemuoto. Romantiikan ajan merkittävimpiä baletteja olivat Keiju/La Sylphide sekä Giselle. Nämä molemmat teokset kuuluvat edelleen merkittävien balettiryhmien vakio-ohjelmistoon.
Alkuvaiheessa ballerinat vain käväisivät varpaillaan, mutta pian tossuja kehitettiin niin, että tanssijattaren jalka ja varpaat saivat enemmän tukea. Kärkeä vahvistettiin erilaisilla menetelmillä: useimmiten siihen ommeltiin vahvikkeita, mutta sitä myös kovitettiin erilaisilla liimoilla, useimmiten tärkkelyksellä.
Vuonna 1823 italialainen tanssijatar Amalia Brugnoli nousi varpailleen Armand Vestris’n baletissa La Fée et le Chevalier (Keijukainen ja ritari). Brugnolin tossut olivat satiinista ja niiden neliön muotoinen kärki oli kevyesti vahvistettu ompelein. Hän joutuikin käyttämään paljon käsivarsiaan ja vaivaa päästäkseen varpailleen, joten hänen tanssinsa ei vielä ollut sulavaa ja sulokasta. Brugnolin vaikutus aikansa tanssijoihin oli kuitenkin huomattava, ja niin muutkin alkoivat harjoitella varpaille nousua, yhtenä heistä Marie Taglioni. Hänestä tui ensimmäinen tanssijatar, joka tanssi kokoillan baletin varpaillaan, kun aikakauden merkkiteos Marie Taglionin isän, Filippo Taglionin koreografioima Keiju/La Sylphide sai kantaesityksensä vuonna 1832. Taglionia pidetään ensimmäisenä tanssijattarena, joka otti käyttöön varvastanssin. Hän ei käyttänyt varvastanssia vain teknisen taituruutensa esittelyyn vaan kuvaili sen avulla esittämiensä hahmojen luonnetta ja tunteita. Muista romantiikan ajan ballerinoista etenkin Fanny Elssler kehitti varvastekniikkaa tulevina vuosina yhä edelleen.
Italialaiset balettitossut ja venäläinen baletti
Poliittiset ja taloudelliset myllerrykset riepottelivat Eurooppaa 1800-luvun puolivälin tienoissa, ja baletti menetti vähitellen suosiotaan. Onneksi sen asema vahvistui samaan aikaan tsaarin suojeluksessa Venäjällä, ja kehitykseen vaikuttivat useat eurooppalaiset balettivaikuttajat, kuten mm. Marseillesta vuonna 1847 Venäjälle muuttanut, klassisen baletin isäksikin tituleerattu Marius Petipa. Venäjällä saivat myös kantaesityksensä useimmat klassisen baletin ikoniset teokset kuten Joutsenlampi, Pähkinänsärkijä, Don Quijote, Bajadeeri ja Prinsessa Ruusunen. Näiden koreografiasta vastasi Marius Petipa, Joutsenlammen hän loi yhteistyössä venäläisen Lev Ivanovin kanssa.
Italialaisilla suutareilla on merkittävä osansa varvastossujen kehityksessä 1800-luvun loppupuolella. Heidän valmistamissaan tossuissa oli sanomalehdestä, jauhotahnasta sekä kartongista valmistettu kärkiosa. Tossujen pahvipohjat oli vahvistettu nahalla. Tossujen avulla italialaiset tanssijattaret pystyivät tekemään aiempaa näyttävämpiä liikkeitä kuten mm. seisomaan pitkään tasapainossa sekä tekemään useampia piruetteja. Nämä taiturilliset tanssijattaret vierailivat esityksissä Venäjällä ja vaikuttivat lopulta siihen, että mm. Petipa alkoi liittää varvastanssia omiin baletteihinsa. Hän käytti sitä ilmaisun ja eri hahmojen kuvauksen välineenä, kuten esim. baletissa Prinsessa Ruusunen, jossa Prinsessa Aurora tasapainottelee pitkiä aikoja varpaillaan, mikä kuvaa hänen aristokraattista arvokkuuttaan.
Uudet materiaalit ja menetelmät
Legendaarisella Anna Pavlovalla (1881–1931) oli erittäin taipuisat ja epävakaat nilkat, joten hän laittoi ylimääräiset nahkapohjat varvastossujensa sisään tukemaan jalkaansa. Kun Pavlova vieraili ensimmäistä kertaa Yhdysvalloissa vuonna 1901, hän hankki kaikille tanssiryhmänsä tanssijoille Metropolitan-oopperan suutari Salvatore Capezion valmistamia tossuja. Näin hän oli osaltaan lanseeraamassa ensimmäistä kansainvälistä tossumerkkiä, joka edelleen on olemassa. Kiitokseksi tästä Salvatore Capezio loi oman tossumallin nimeltään La Pavlova.
Balettitossujen valmistamisessa hyödynnetään nykyään myös tieteen saavutuksia. Tossut vastaavat myös uusien koreografisukupolvien tanssijalle asettamiin haasteisiin. Niissä hyödynnetään mm. urheilujalkineista tuttua iskunvaimennusta ja nykyaikaisia materiaaleja. Aikamme tossut kestävät kauemmin ja istuvat entistä paremmin.
1900-luvulla etenkin Ballets Russes’n koreografit, George Balanchine sekä myöhemmin mm. William Forsythe loivat täysin uuden abstraktin ilmaisumuodon. Balettitekniikkaa kehitettiin ja koreografit halusivat haastaa tanssijat yhä pidemmälle meneviin teknisiin suorituksiin. Liikeradat laajenivat ääriasentoihin asti ja tanssijattaren piti pystyä varpaillaan suorituksiin, jotka edellyttivät vahvempia ja tukevampia tossuja. Tuolloin kehitettiin varvastossun nykyisin tunnettu litteämpi muoto, joka tarjoaa tanssijattarelle enemmän varmuutta ja liikkeiden hallintaa.
Myös tanssilääketieteen kehitys ja sen tutkimustulokset ovat tehneet varvastyöskentelystä turvallisempaa. Nykyaikainen varvastossu tukee tanssijattaren jalkaterää joka puolelta niin, ettei hänen painonsa ole vain varpaiden varassa. Koska jokainen tanssija on yksilö, on jokaisella tossunvalmistajalla myös lukuisia eri malleja.
Varvastossu on kulkenut pitkän matkan renessanssin korollisista satiinikengistä nykyaikaisiin jopa polyuretaania ja hopeaionia sisältäviin tossuihin. Useat valmistajat noudattavat kuitenkin yhä edelleen 1800-luvun lopun italialaisten suutareiden ’reseptiä’: kangasta, paperia, pahvia, nahkaa ja liimaa. Tärkeintä on kuitenkin, että jokainen tanssijatar löytää juuri omaan jalkaansa parhaiten sopivat tossut niin, että ne ovat ilmaisun tekniikan ja lukuisten tarinoiden väline.
Teksti HEIDI ALMI
Kuvat JONAS LUNDQVIST
